Edellisen postauksen jälkeen jäin miettimään treffailua ylipäätään ja tajusin jotain vähän surullista (tai tragikoomista, miten sen ottaa): olen tähän mennessä ollut vain huonoilla treffeillä. BOOM. Omasta mielestäni huonot treffit ovat sellaiset, joilla keskustelu ei kulje, syntyy valtavasti vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä ja tunnelma on muutenkin… No, vaivaannuttava, ja aavistuksen kireä. Omalla kohdallani kuvio on mennyt niin, että mies on treffeille saapuessa jäätynyt täysin ja ollut totaalinen tuppisuu, jolloin minä olen joutunut ottamaan vastuun keskustelun rullaamisesta. Tai siitä, että joku ylipäätään sanoo jotain. Olen esimerkiksi ollut treffeillä, joista suurin osa meni siihen, että nuorimies seurasi sormellaan Mäkkärin seinällä kiipeävää muurahaista hiljaisuuden vallitessa. TRUE STORY.
Olin ensimmäistä kertaa treffeillä 16-vuotiaana. Olin kovin ihastunut lukioni rinnakkaisluokalla olevaan poikaan, ja voi sitä riemua, kun tämä pyysi minua kanssaan eläviin kuviin! Harmi vain, että ilta oli totaalinen katastrofi. Ei niin, että jompi kumpi olisi esimerkiksi syttynyt tuleen tai vastaavaa (koska se olisi itse asiassa ollut mielenkiintoista, hahaa). Emme nimittäin keksineet mitään puhuttavaa. Istuimme elokuvateatterin aulassa ennen elokuvan alkua, ja miten käytimme luppoajan? Siten, että minä aloin selailemaan jollain pöydällä lojunutta ilmaisjakelulehteä ja yritin vimmaisesti keksiä jotain puhuttavaa samalla, kun poika istui hiljaa vastapäätä ja tuijotti, kun minä selasin kyseistä lehteä. Nyt naurattaa, kun luen tuota lausetta, koska se kuulostaa niin kertakaikkisen absurdilta. Miten tuo voi olla mahdollista?! Kun sitten vihdoin pääsimme saliin, suoraan edessämme istui pariskunta, joka suuteli intohimoisesti koko sen ajan, kun trailerit pyörivät, ja vähän sen jälkeenkin. Aaaaawkwaaaaard! Sen sijaan että olisin tunnustanut itselleni (ja pojallekin), että tästä ei luultavasti tule mitään, päädyin jatkamaan juttua -lähinnä sen takia, etten ollut ennen seurustellut. Olin utelias, että mitäs se oikein tarkoittaakaan ja millaista se on, tämä poikaystävämeininki. Loppujen lopuksi emme tehneet mitään muuta kuin pussailimme ja muhinoimme – koska meillä ei ollut mitään puhuttavaa – ja minä jätin pojan noin kuukauden ”seurustelun” jälkeen.
Kuva: The Epoch Times
Surullista kyllä kaikki muutkin (kohtalaisen harvat) ihmissuhteeni sen jälkeen ovat noudattaneet samaa kaavaa: ihastun, yleensä tulisesti. Teen aloitteen tai aloitteita, minkä seurauksena alan tapailla miekkosta. Juttu menee melkein heti fyysiseksi ja etenee muutenkin Aivan Liian Nopeasti. Ahdistun ja saatan kokea suorastaan pakokauhua tästä vauhdista ja sitoutumisen liian nopeasta syventymisestä. Tätä ristiriitaista tunnetilaa kestää jonkin aikaa, ei yleensä paria kuukautta kauempaa. Sen jälkeen joko a) jätän kundin itse tai b) tulen jätetyksi, koska toinen osapuoli ”ei tunne kipinää” tai ”näe tälle jutulle tulevaisuuta”. Kuulostaapa muuten karulta nyt kun tuon kaiken saa ylös.
Jotain minä olen jatkuvasti tehnyt todella väärin, sillä mikään muu näitä juttuja ei yhdistä kuin minä itse. Tapailemani nuoretmiehet ovat olleet hyvin erilaisia niin ulkonäöltään, luonteeltaan kuin harrastuksiltaan, joten minä olen tässä ainoa yhteinen nimittäjä. Tämän hyvin tieteellisen yhteenvedon jälkeen jakaisin nämä tapaukset karkeasti kahteen leiriin:
1) Olen ollut jutun päällepäsmäri ja tehnyt itse suurimman osan aloitteista niin, että homma lähtee käyntiin. Jäbää ei ole yksinkertaisesti kiinnostanut tarpeeksi, mutta on lähtenyt mukaan, kun kerran nätti tyttö pyörii ympärillä.
2) Kaikki merkit siitä, että emme ole yhteensopivia herra X:n kanssa tai että juttu ei tule toimimaan, ovat heti olleet ilmassa. Olen vain itse ollut niin epätoivoinen ja läheisyyden puutteessa, etten ole suostunut myöntämään sitä.
Auts. Eipä tässä juuri muuta voi tehdä kuin katsoa peiliin.
No. Itsensä tai muiden piiskurointi ja virheissä vellominen ei tunnetusti auta. Millaisia muutoksia minun siis on tehtävä, jotta voisin kokea merkityksellisiä ja syvällisiä ihmissuhteita jatkossa? Luultavasti ensimmäinen askel on painaa jarrua. Jostain syystä olen näissä miesjutuissani rynninyt hirveällä kiireellä eteenpäin, vaikka muuten olen todella pitkäjänteinen ja sitkeä, ja ymmärrän kovan työn merkityksen. Parasta olisi varmaankin tutustua kaikessa rauhassa.
Toinen askel on se, että olen itselleni rehellinen ja tunnustan ikävätkin tosiasiat. Eli jos heti alkumetreillä tai lyhyehkön ajan sisällä vaikuttaa siltä, ettei minulla ole tämän ihmisen kanssa hyvä olo, kommunikaatio ei pelaa tai muuta vastaavaa, on minun uskallettava viheltää peli poikki. Silläkin uhalla, että joudun taas olemaan pitkään yksin. Voisin nimittäin analysoida näitä tilanteita puhki uudestaan ja uudestaan ja syyttää miehiä syyttämästäni päästyäkin, kuten olen ennen tehnyt. Mutta onko se auttanut? Ehei. Vain hölmö tekee koko ajan samalla tavalla ja odottaa sen jälkeen muutosta. Jotta muutos on mahdollinen, on jotain tehtävä toisin.
Ai niin. Mielestäni hyvät treffit ovat sellaiset, että molemmilla on hauskaa, tunnelma on rento ja vapautunut, ja juttu luistaa. Ja jos niitä hiljaisia hetkiä tulee, ne eivät ole vaivaannuttavia vaan luonnollisia.
