Näin syksyn tullen on hyvä vähän raportoida siitä, mitä tapahtuikaan kesällä miesrintamalla. Joten: 

Eräänä heinäkuisena iltapäivänä puhelimeni kilahti. Kas, viesti. Siltä työkaverilta, jonka kanssa on ollut pientä vipinää. ”Kiinnostaisiko lähteä saareen*?”

OMG. OMG. OMMMG. Apua. Nyt se tapahtuu. Treffit!! Vihdoin! IIK! Otan heti screenshotit viestinvaihdosta kahdelle parhaalle kaverilleni, jotka tsemppaavat ja rohkaisevat minua vuorotellen. Minne meette? Kukas tää nyt olikaan? Uu, vähänkö kivaa! Pidä mut ajan tasalla! 

Mietin kuitenkin ennen tapaamista, että hittolainen, onhan tämä kutkuttavaa, mutta en tiedä, olenko sittenkään kiinnostunut tästä ihmisestä romanttisessa mielessä – ainakaan tarpeeksi. Miten voisin tehdä tämän selväksi jotenkin rivien välistä, ilman noloja palopuheita, mutta kuitenkin ei-creepysti? Päätin, että kun näemme, en halaa. Että pidän sen pienen etäisyyden, olen fiksu ja asiallinen ja vaikka mitä. 

No. Kun sitten näimme, mies lähestyi ja nosti jo käsiään halaukseen. Hänen kätensä kuitenkin valahtivat saman tien alas, kun itse vain heilautin kättä enkä tullutkaan halaamaan. Luulen, että tämä pienenpieni nanosekunnissa tapahtunut ele muodosti pohjavireen loppupäivän tunnelmalle. Voitte varmaan arvata minkälaisen. 

Päivä oli nimittäin pelkkää piinaa. Kyllä. Tämä nuorimies – kutsutaan häntä vaikka Savolaiseksi, sillä hän on jostain päin Savoa kotoisin (omaperäistä, tiedän) – ei ole muutenkaan mitenkään kovin puhelias tyyppi, mutta nyt hän muuttui täysin tuppisuuksi. Tunnelma oli äärimmäisen vaivaannuttava, sillä Savolainen ei suurin piirtein saanut sanaa suustaan oma-aloitteisesti. Yritin epätoivoisesti viritellä keskustelua. Aloitin höpinän ties mistä aiheesta, johon joka kerta toivoin Savolaisen tarttuvan – turhaan. Vastaukset olivat järjestään yksitavuisia: ”mm-hmm”, ”joo” ”niinpä” tai silkka hiljaisuus. AARGH. Jossain vaiheessa luovutin ja olin itsekin hiljaa. Hemmetti, ei sitten puhuta väkisin! Hiekka rapisi sandaalien alla, kun tallustelin eteenpäin tämän kummallisen miehen seurassa. Toki tuona päivänä oli järjetön 30 asteen hikihelle, joka varmasti verotti voimia itse kullakin, mutta tuskin se puhekykyä kokonaan vie. 

Tämä oli äärimmäisen kummallista ja suorastaan typerryttävää myös siksi, että meillä on töissä ollut aika hyviäkin keskusteluja. Koin, että olin päässyt Savolaisen kanssa jutustellessani vähän syvemmälle tasolle aika nopeasti ja puhuimme rankoistakin aiheista luontevasti. Mutta siitä meiningistä ei tuona päivänä ollut jälkeäkään. Ei. Jälkeäkään. Muistan ajatelleeni, että miten ihmeessä olen TAAS joutunut tähän tilanteeseen, että kävelen hiljaisen miehen kanssa saarta* ympäri? Tämä on nimittäin kolmas kerta muutaman vuoden sisällä. Jonkin on pakko muuttua, sillä en haluaisi kokea tätä farssia enää neljättä kertaa. 

Pahinta ja/tai nöyryyttävintä tässä koko hommassa oli kuitenkin se, kun lopulta olimme päässeet saaresta* pois ja kävelimme torin mukulakiveyksellä kotejamme kohti, ja kiitin Savolaista kutsusta. ”Joo, olisin mä mennyt muutenkin ja kysyin jo muutamaa muuta, mutta sä sitten vastasit.” 

…….Aha. Tosi kiva kuulla, että olinkin joku viimeinen vaihtoehto. 

*) Paikan tarkat tuntomerkit on häivytetty.