Rokkikukko kiekuu
Lämpö nousee, tää jätkä on mulle liikaa kai
Sen juttu kulkee, sillä on aina perjantai
Ja mulle riittää taas
Se räyhää, se vaatii
Se puhuu itsestään
Se huutaa, se potkii
Se on tähti mielestään
Liian suuret luulot, liian iso suu ja tyhjä pää
Mitä jää?
Viimeiset pari vuotta olen aika ajoin elänyt todeksi Tiktakin Mitä jää -biisiä. Töissä, kuinkas muuten. Hassua muuten, miten sitä lapsena, teininä ja vielä nuorena aikuisenakin kuuntelee musiikkia ja muka ymmärtää, mistä on kysymys, vaikka todellisuudessa ei ole kerrassaan m i t ä ä n kosketuspintaa lyriikoihin tai niiden tosielämän vastineisiin.
Olen tavannut ko. kappaleen henkilön, koska työskentelen hänen kanssaan. Kutsun häntä Rokkikukoksi, koska hän opiskelee muusikoksi ja hän on varsinainen… No, Rokkikukko; esiintymislavojen kunkku. Tiedätte ehkä ihmistyypin: rakastaa omaa ääntään, saa kaikki kuuntelemaan lumoutuneena juttujaan, on yleinen hauskuuttaja ja tarinankertoja, ja ei kahden vuoden samalla työpaikalla olon jälkeenkään muista nimeäsi. Rokkikukko oli siis rehellisesti sanottuna aikamoisen ärsyttävä, mutta samalla varsinainen kuumis. Aargh!!!
Aluksi polveni menivät veteliksi melkein joka kerta, kun Rokkikukko sattui samaan työvuoroon. Tyyppi oli mielestäni aivan tautisen kuuma: tumma, syvä ja matala ääni, ryvettyneellä ja rappioromanttisella tavalla komea sekä täysin välinpitämätön olemassaololleni, haha. Jossain vaiheessa minulla alkoi kuitenkin keittää. Ärsytti suunnattomasti, että Rokkikukolle puhuminen tuntui samalta kuin puhuisi seinälle: tyyppi kyllä jaksoi iskeä tarinaa vaikka millä mitalla, mutta jos yritin kommentoida tai muuten vain harjoittaa ns. normaalia ja vastavuoroista keskustelua, sain vastaukseksi kummastuneen tuijotuksen – ikään kuin Rokkikukko olisi vasta silloin rekisteröinyt olemassaoloni. Aivan kuin olisin ollut Näkymätön Ninni, josta näkyy puhuessa pelkkä ilmassa leijuva rusetti. Suivaannuin ja päätin olla puhumatta tyypille yhtään mitään ja olla myös reagoimatta tämän juttuihin. Puhukoon itsekseen, hemmetti.
Johtuneeko sitten ignooraamisesta vai mistä, mutta nykyään Rokkikukko tuntuu huomaavan olemassaoloni ja jopa muistavan nimeni, ihme kyllä. Enpä olisi uskonut näkeväni tällaista muodonmuutosta!
Tapahtuipa niin, että nykyään vuoroesimiehenä toimiva Rokkikukko teki minulle edellisessä työvuorossa jäynän. Kun suurin asiakasvirta oli ehtynyt, hän tuli työpisteelleni ja tenttasi tiukasti: ”missä ne asiakaspalautteet on, ne pitäisi äkkiä saada kirjattua rapsaan?” Minä vastasin vähän hädissäni ja hämmentyneenä, että ei tullut mitään palautteita ja että sitä paitsi kerroin sen hänelle jo. Sitten Rokkikukon kasvoille levisi leveä, ilkikurinen ja suorastaan autuas virne. Mies oli niin muikeana että. ”No eeeeei, kunhan kiusasin. Kyllä mä tiesin, ettei niitä palautteita tullut”, tämä sanoi ja kaappasi minut kainaloonsa yksikätisesti. En estellyt – ei se mitään jokapäiväistä herkkua ole tällaiselle uskissinkulle, että mies kaappaa kainaloon (edes sidehug -tyylillä). Annoin itselleni luvan hihitellä hieman. Mutta en sentään punastunut, niinkuin usein tahtomattani käy, ONNEKSI. Ei tässä mitään tytönheitukoita sentään olla, hyvänen aika.