Somesekoilua: seurata vai eikö seurata, ja missä?

Halloota! Hengissä ollaan. Tapahtui parin vuoden blogitauon aikana: Hyvä Mies ei koskaan tehnyt sen kummempia aloitteita. Kävi lopulta niin, että ajan myötä oma kiinnostukseni lopahti. En tainnut koskaan pitää hänestä tarpeeksi romanttisessa ja/tai seksuaalisessa mielessä. Sen sijaan Hyvä Mies on osoittautunut hyväksi ystäväksi, jota en missään nimessä halua menettää. Onneksi en aiheuttanut draamaa suurilla tunnustuksilla, sillä muuten voisi olla tukalat paikat, koska sama seurakunta jne., kyl te tiiätte.

Tapahtui parin viikon sisällä: erittäin intensiivinen, nopeasti etenevä ja suorastaan rysäyksellä loppunut etäromanssi, jonka ensimetreillä tuli mieleen termi love bombing ja aloin kuulla hälytyskellojen kilkatusta. Siitä lisää ihan omassa postauksessa myöhemmin.

Eiköhän tuo riitä recapiksi. Eteenpäin, mars!

***

Seurakunnan jatkoilla oli uusi mies. Esittäydyimme ja huomasin heti kaksi asiaa:
1) onpa söpö.
2) onpa nuori.

O-ou.

No. En ajatellut siitä sen kummempaa. Puhua pälpätin lähes koko jatkojen ajan erään toisen miehen kanssa niin, että ääni oli käheänä. Kyseinen mies on itse asiassa melkein täsmälleen samanikäinen kuin minä, mutta ehkä vähän safe bet, koska hän on ehdottomasti yksi seurakuntamme tavoitelluista poikamiehistä: ulkomailla kasvanut, bändissä soittava, kaikille ystävällinen, hurmaava hymy. Tykkään haasteista, mutta en halua olla klisee ja ihastua siihen, johon kaikki muutkin ihastuvat. Onkohan tämä vähän lapsellista vai ainoastaan fiksua? Aika näyttää.

Päädyin kuitenkin lähtemään jatkoilta kotiin samaa matkaa Uuden Pojan (joo joo tiedän että kyseessä on mies, deal with it) kanssa, koska asumme samalla suunnalla. Matkalla bussipysäkille tapahtui jotain erikoista: voisin vaikka vannoa, että Uusi Poika alkoi… pitchaamaan itseään minulle. Pitchaus kuulosti hivenen harjoitellulta tai ainakin siltä, että hän oli muotoillut sitä päässään hyvän tovin, koska esimerkiksi adjektiivit, joilla hän itseään kuvaili, olivat niin tarkkoja ja harkittuja. Hänellä myös menivät pasmat hieman sekaisin kun jouduin sanomaan hänelle ”odota vähän” kaivaessani lompakkoa laukustani ja maksaessani. Selvästikään hän ei ollut odottanut keskeytystä? Esittely kuitenkin jatkui kohtalaisen sujuvasti pienestä nikottelusta huolimatta. Erikoinen tilanne, en ole ennen kokenut moista! Uusi poika antoi kattavan läpileikkauksen itsestään, luonteestaan ja harrastuksistaan – niin suoran ja kattavan, että häkellyin. En oikein tiennyt, miten suhtautua. Olin hänelle käytännössä ventovieras, emme juuri jutelleet jatkoilla. Miksi hän kertoi minulle itsestään niin suoraan, avoimesti ja jopa… haavoittuvasti? Siinä oli mielestäni jotain epäilyttävää. En ole tottunut sellaiseen. Olen tottunut etäisiin miehiin, joita ihailen kaukaa ja joista maalailen vaaleanpunaisia pilvilinnoja päiväunissani, ja joista ajan myötä ja väistämättä tulen rytinällä alas. Hups.

Bussimatkalla oli joka tapauksessa mukavaa. Uusi Poika ei suoraan sanottuna ole tyyppiäni, koska hän on niin nuori ja vaalea eikä hänellä ole hihatatuointeja (heh), mutta hänen kanssaan oli helppoa puhua. Rentouduin hieman. Oman pitchauksensa jälkeen hän halusi kuulla, millainen minä olen. No, enhän minä ollut valmistautunut moiseen ollenkaan. Selitin jotain yleispätevää töistä ja harrastuksistani, lukemisesta ja elokuvista, menemättä kovin henkilökohtaisuuksiin. Hän halusi tietää lempielokuvani ja mitä kirjaa luen nyt, ja näytti kuuntelevan keskittyneesti jokaista sanaani. Uudesta Pojasta huokui se, että hän ei vain odottanut omaa vuoroaan puhua, vaan oli läsnä ja kiinnostunut, kuunteli oikeasti. Ohhoh.

Uuden Pojan pysäkki tuli. Hän kysyi sukunimeäni (!) ja kertoi omansa, ja vannotti vielä, että ”jos joskus näet mut jossain niin tule nykäisemään hihasta :)”. Heh. ”Morjens”, sanoin muka coolisti, mutta tottakai jäin odottamaan kaveripyyntöä.Minähän en ensin sitä laittaisi, koska en halua vaikuttaa liian innokkaalta eli luotaantyöntävältä (huhhuh, kuulostipa tunkkaiselta…) ja blaa blaa. Mutta siis, ihan yleisesti, jos joku on kiinnostunut niin kannattaa mennä sillä aallolla eikä yrittää livahtaa ensin – varsinkin, kun tämä yksilö on minua yli vuosikymmenen nuorempi. Apua. Hillitse itsesi, nainen.Niinpä minä odotin.

Ja odotin.
Ja odotin.

Kolmen päivän kuluttua aloin turhautua. Missä se kaveripyyntö viipyy?! Okei, en ole sukunimelläni Facebookissa, mutta voihan minut löytää ilman sitäkin? VOIHAN? Mitä jos ei voikaan??

Kului viikko. Tuli uusi seurakuntapäivä. Lupasin itselleni, että jos en näe Uutta Poikaa seurakunnassa tänään, laitan sen hiton kaveripyynnön itse. Ja niin tapahtui. Klik. Taputtelin itseäni olalle. Hyvä minä! Olen go-getter ja boss lady ja vaikka mitä. Aktiivinen ja moderni nainen, joka EI jää miehiä odottelemaan! Wuhuu!

Sitten odottelin, että Uusi Poika hyväksyy kaveripyynnön.

Odotin taas. Ja odotin.

Sillä välin laitoin kaveripyynnön Tavoitellulle Poikamiehelle, joka hyväksyi pyynnön vuorokauden sisällä. Kiintoisaa.

Odotin ja odotin ja odotin ja odotiiiiiiiiinnnnnnnnn
kunnes oli mennyt jo melkein toinen viikko ja olin suorastaan murheen murtama. Henkilö, jonka kiinnostusta ja lähestymistä olin aluksi vierastanut ja melkein väistellytkin, alkoi nyt tuntua suorastaan vastustamattomalta. Näin itseni seurustelemassa hänen kanssaan. Se olisi varmasti helppoa, koska asumme niin lähekkäin, ja meillä on samoja harrastuksia, ja hänkin vaikuttaa siltä ettei oikein jaksa mitään pelejä vaan sanoo suoraan, jos on jostakusta kiinnostunut, mutta olisiko suuri ikäeromme hänelle ongelma ja onko hän todella kiinnostunut, kun ei kerran laittanut sitä kaveripyyntöä ja aaaaaaaapuaaaaaa?

Sitten luovutin. Ei hitto, tämä on nöyryyttävää. Tulin katumapäälle. Z-sukupolven edustajana Uusi Poika tuskin tarkistaa Facebookia kovin ahkerasti. Jospa se ei ole nähnytkään pyyntöäni? Jospa se käy Facebookissa hyvin harvoin? Tai: jospa se on aloittanut SOMEPAASTON, kun FB on muutenkin niin kuollut paikka??

Harkittuani jonkin aikaa ja punnittuani eri skenaarioita klikkaan ”peruuta kaveripyyntö” -painiketta. Ja sitten mietin että hitto vie jos se on JO NÄHNYT sen pyynnön ja ei vain ole osannut päättää, ja nyt sitten ihmettelee, että mihinköhän se pyyntö oikein hävisi?

Mutta ei se mitään! Olen tietysti jäljittänyt hänet Instagramista jo aikoja sitten – se oli helppoa, koska hän on siellä sukunimellään – ja laitan hänelle siellä seuraamispyynnön. Uusi Poika varmaan katsoo Instagramia paljon useammin kuin mitään naamakirjaa. Tosin Instagramissa minullekin tulee harva se päivä ties mitä bottien seuraamispyyntöjä, joten mitä jos seuraamispyyntöni hukkuu massaan? Varsinkin, kun nimimerkkini on niin hömelö eikä missään lue omaa nimeäni.Hmmh.

Nyt mietin kauhulla myös sitä vaihtoehtoa, että Uusi Poika on nähnyt MOLEMMAT pyynnöt ja miettii, että mitä ihmettä tuo nainen oikein sekoilee. Suoraan sanottuna mietin sitä itsekin, heh.

Kaiken tämän spekuloinnin ja vekslaamisen jälkeen tilanteeni ei muuttunut yhtään miksikään. Olen edelleen lähtöruudussa: odottamassa. Hienoa.

Jatkoa seuraa aivan varmasti. Pysykää kanavalla!