Se hetki kun ymmärrät tarvitsevasi apua.

”Pitäiskö sun käydä keskustelemassa jossain?” äiti kysyi jo mun ollessa kymppiluokalla. Kävinhän mä kokeilemassa mutta en mä tarvitse apua. Sama meno jatku vuosia, aina välillä äiti kysyi sitä.

Vuosi vuodelta minusta, kiltistä heppatytöstä kasvoi kylmä, tunteeton ja äkkipikainen nainen ja äiti. Mistä se sit johtui, ekasta poikaystävästä joka heitti kolmenkymmenen pakkasella mut pihalle pelkkä t-paita ja pikkarit jalassa? Vai siitä että pääsin pahojen poikien kostolistalle, kun olin just ja just täysi-ikäinen? Vaiko siitä miehestä, joka yritti hakata mut hengiltä ja naapuri pelasti?  Vaiko siitä narsistista, joka sai mulle syömishäiriön? No ne on tarinoita erikseen mutta kaikkien tapahtumien jälkeen olin edelleenkin sitä mieltä etten tarvinnut apua, ”ei toimi muhun” hoin kokoajan.

Sitten mä vuoden vaiheen aikoihin löysikin uuden miehen ja toki ”rikollinen” hänkin mutta niin kiltti ja ihana, ai että mä olin onnellinen. Ehdinhän mä sanoa ääneenkin, että tää on mun elämässä tyyntä myrskyn edellä, näin hyvin mulla ei voi mennä. Tuli kesä ja kärpäset, yhtenä päivänä sainkin puhelun että poliisisedät nouti mun rakkaani hyvään huostaan. Sitten alkoi satamaan taivaalta kuraa, ei se mitään ”antaa sataa, mulla on varjo”. Sit mun elämä pysähty, mies sai häädön, mulla oli 8 koiraa, 6 omaa ja 2 miehen, no eihän ne tule toimeen tietenkään keskenään. Mulla oli onneksi maailman kivoimmat ja helpot koirat, sainkin ne nopeasti hoitoon ja mulle jäi noi kaks luupäätä. Taas alko se kuuluisa lause kuulumaan kaikkien suusta ”joko olis aika mennä juttelemaan jollekkin?”. Olikin ehkä oikea hetki ja varasinkin aika nopeasti ajan. Siitä se sitten alkoi, kerroin ekalla tapaamisella päällisin puolin omaa elämäni ja siitä sitten alkoi tulemaan lähetettä paikasta toiseen. Meni siinä vielä hetki ymmärtäen että mun mielessä, mun päässä vikalista onkin pitkä. En mä nyt sujut ole vieläkään kaikkien asioiden kanssa mutta kyllä, alan vihdoin ymmärtämään että kukaan meistä ei ole luodinkestävä, jokaiselle koiralle löytyy taluttajansa.

Matka on vasta alkanut, en ole edes liikkeessä vaan vasta istunut autoon, jonka olen valmis käynnistämään matkalle, matkalle parempaan itseeni.

Mä olin kuitenkin vahvasti sitä mieltä aina että mielenterveysongelmat on heikkoutta ja sitähän mä en ole tai niin mä kuvittelin…