Muistan vieläkin sen tammikuisen aamun vuonna 2017, kun ulkona oli pakkasta -25c ja vihdoinkin olin löytänyt sopivan kevyet (!) vaatteet työmatka-autoiluun. Olin pukeutunut farkkuihin (ei sukkahousuja tmv. ) ja t-paitaan sekä ohueen toppatakkiin. Neuletakki oli kassissa odottamassa sitä hetkeä, kun minun tulisi kylmä vetoisassa toimistossa. Iloitsin aamussa siitä, ettei minun ollut kuuma, vaan juuri sopivan lämmin. Sydänkään ei tykytellyt niin kiivaasti kuin yleensä. Olin nukkunut huonosti nuorimman lapseni syntymästä asti (v.2012), vuoroin olin palellut ja ollut kuumissani, sydän oli tykytellyt  välillä tuhatta ja sataa, silmät olivat kuivat ja punaiset, nenä oli tukossa koko ajan, migreenin luonne oli muuttunut, väsymys oli kuin valtava alleen tukahduttava peitto, ahdisti koko ajan ja välillä ihan tärinään asti, huimasi, niveliä särki, lihakset oli jumissa, oksetti, kuukautisia ei ollut (ajattelin sen johtuvan hormonikierukasta), välillä masensi ja välillä kaikki tuntui olevan loistavasti. Jossain vaiheessa päivää tajuntaani tuli ymmärrys siitä, mikä minua oli vaivannut jo jonkin aikaa. Minullahan voi olla vaihdevuodet, oivalsin. En ehkä olekaan sekoamassa, vaan tähän kaikkeen voi löytyä lääketieteellinen syy.

Varasin ajan gynekologille ja sain sen haluamaani paikkaan helmikuulle 2017. Kerroin oireeni ja gynekologi kuunteli empaattisesti minua sekä teki tutkimukset. Hän kirjoitti minulle kertomieni oireiden perusteella reseptin estrogengeeliin (Divigel). Hän sanoi, että mikäli en saa hormonikorvaushoidosta apua, pitää tutkia, johtuvatko oireet jostakin muusta. Otin Divigelin rohkeasti käyttöön, vaikka jännitti. Tuntui siltä, että tein jotain luvatonta, kun sivelin geeliä sisäreiteen. Tämähän voi lisätä rintasyöpäriskiä ja melkein mitä tahansa riskiä, mietin. Kolmen päivän käytön jälkeen se ihanin tapahtui, enkä enää herännytkään tunnin välein ja uneni oli syvää unta eikä enää kevyttä unta, minkä alta voi tarkkailla yön äänimaailmaa tai olla puolivalveilla. Myös sydämen tykyttelyt ja ei mihinkään asiaan liittyvä pahin ahdistus hiipuivat pois. Migreeni lisääntyi noin neljän kuukauden ajaksi (noin neljä kohtausta/kk), mutta sitten tapahtuikin yllättäen jotakin ihanaa, sillä migreenit harvenivat ja niitä oli (ja on edelleen) noin kaksi kertaa vuodessa.

Vuosina 2018-2020 gynekologit uusivat Divigel-reseptini. Tuli vuosi 2021 ja huomasin vähän liian myöhään, että resepti pitää uusia. Otin ensimmäisen vapaan ajan lähikunnassa olevan gynekologin vastaanotolta. Kokemus hänestä oli heti tympeän asiallinen niiden herttaisten ja empaattisten gynekologien jälkeen, joita olin aikaisemmin kohdannut. Hän aloitti vastaanoton kritisoimalla näitä kahta edellistä gynekologiani siitä, että he olivat määränneet hormonikorvaushoidon liian nuorelle naiselle tutkimatta minua riittävän hyvin. Hän sanoi, ettei ikinä olisi itse määrännyt minulle hormonikorvaushoitoa niin epämääräisillä perusteilla. Olin siitä tykityksestä hämilläni, mutta ajattelin, että tavoitteeni on saada resepti uusittua ja kuuntelin hiljaa hänen kommentointiaan. Lopulta olimme siinä vaiheessa, että hän ultrasi munasarjojani. Pienen hiljaisuuden jälkeen hän totesi:” Kyllä näiden toiminta on jo hiipunut.” Olin onnellinen. En ollutkaan ollut vaihdevuosiharhoissa vuosia 2017-2021 ja saanut hoitoa ammattitaidottomilta gynekologeilta. Olin saanut hoitoa juuri siihen, mihin sitä todella tarvitsin. (Mietin, että olisin varmaan tarvinnut jossain vaiheessa vähän enemmänkin estrogengeeliä, koska minulla oli ollut noin puolen vuoden huonon unen kausi vuoden 2019-2020 vaihteessa. )Kaksi edellistä gynekologia olivat kuunnelleet minua ja saaneet kertomalleni vahvistusta ultraamalla ym. Minä kiitän heitä tässä. He palauttivat minulle riittävän hyvän olon hormonikorvaushoidolla. Tympeä gynekologi uusi reseptini ja antoi käteeni 240 euron laskun. Lasku oli suuruudeltaan ihan normaali, mutta me emme enää tapaa. Onneksi voin valita itse, kuka minua hoitaa. Otan seuraavan ajan jommallekummalle suosikkigynekologeistani. Heiltä saa empatiaa ja hyvää mieltä samaan rahaan.

Ihan ensimmäiseksi totean, että vauhtia riitti koko viikonlopuksi 10.-12.9.2021. Perjantaina oli kaikenlaista työsähläystä. Olin menossa työkaverini kanssa neuvotteluun ja etsin työkaveriani väärältä tieltä omassa kotikaupungissani. Ihmettelin, että onpa tuo pyörätie rakennettu tähän nopealla vauhdilla, kun en muista sitä aikaisemmin nähneeni. Sitten soitin työkaverille, että olen myöhässä, mutta tulossa. Nauroimme tilanteelle aivan hysteerisinä. En vieläkään tiedä, miten onnistuin sekoittamaat tiet. Ehkä minun kannattaa jatkossa luottaa Google Mapsiin, vaikka olen asunut asuinpaikkakunnallani 20 vuotta. Ehdimme onneksi ajoissa pitämään neuvottelua. Slloin huomasin unohtaneeni konferenssikaiuttimen/mikrofonin toimistolle tilanteessa, missä osa osallistujista osallistuu neuvotteluun Teamsin kautta. Koska puhelimessani on parempi äänentoisto ja mikrofoni kuin läppärissäni, siirsin neuvottelun puhelimen Teamsiin. Mutta sitten huomasin puhelimeni akun olevan lähes tyhjä ja latausjohto oli niin lyhyt, ettei puhelinta voinut pitää latauksessa. Jatkojohtoa ei tietenkään ollut missään. Onneksi  tästäkin tilanteesta  selvittiin. Perjantai-ilta sujui rauhallisemmin kuin iltapäivä, -onneksi.

Lauantaina teimme tyttäreni Kinuskin kanssa ostoksia. Sain myös täytettyä PLF-lomakkeen tulevaa Kreikan matkaamme varten. PLF-lomake oli sinällään yksinkertainen täyttää, mutta pelkäsin koko ajan tekeväni jonkun sellaisen virheen, mikä estää Kreikkaan pääsyn. Kävinkin katsomassa matkatoimistojen sivuilta ohjeita ko. lomakkeen täyttämisen. (Aurinkomatkoilla oli parhaat ohjeet, joten katso sinäkin sieltä, jos kaipaat tukea asiaan.)  Olin sopinut poikani kanssa, että  lapsenlapseni Nappis tulee yökylään. Ehdimme olla Kinuskin kanssa puolisen tuntia kotona ennen Nappiksen tuloa, joten viimeisteilin PLF-lomakkeen täyttöä Nappiksen meillä ollessa. Sitten touhuilin Nappiksen kanssa. Nyt barbit olivat Nappiksen mieleen ja lähinnä barbien hiukset. Otimmekin hiuslenksuja pois barbien päästä useaan otteeseen ja yhtä useaan kertaan laitoimme ne uudestaan takaksin barbien hiuksiin. Menimme klo 20 aikoihin yläkertaan ottamaan unta vastaan.  Tällä kertaa Nappis onneksi nukahti saman vuorokauden puolella kuin oli vuoteeseen mennytkin.  Sunnuntaiaamuna Nappis heräsi klo 8 aikoihin eli unta tuli ihan riittävästi kaikille. Ratsastin aamupäivän aikana Nappiksen kanssa kepparilla useita kierroksia olohuoneessa samalla laulaen Hepo hirnahtaa -biisiä. Lauloin vain ja ainoastaan siksi, että  Nappis pyysi. Yleensä Nappis laittaa sormen huulilleen ja sihahtaa shhh sekä sanoo toruvalla äänellä ”mummu ei laula”, jos yritänkään rallatella jotain.

Kun Nappis oli lähtenyt sunnuntaina kotiin puolenpäivän aikaan, lähdin tyttäreni Kinuskin kanssa käymään vanhempieni luona Tampereella. Isälläni oli monenlaisia paperihommia odottamassa minua. Ensimmäinen kyläilytunti tosin meni siihen, että isäni katsoi itselleen tärkeän Kreikan rallia koskevan lähetyksen loppuun ja minä laitoin kahvipöytää valmiiksi. Äitini katseli hääräämistäni hyväntuulisena. Äitini ei osaa enää osallistua keittiöpuuhailuihin alzheimerin vuoksi. Hän löytää vielä astiat kaapeista, mutta niiden pöytään laittaminen ei ilman ohjausta onnistu. Kahvinkeittimen käyttö on muuttunut jo alkuvuonna mahdottomaksi, koska hän ei enää muista, kuinka paljon keittimeen laitetaan vettä ja kuinka paljon kahvia. Kahvia päästiin juomaan, kun Kreikan rallin lähetys loppui. Kahvittelun jälkeen aloitimme paperitöiden tekemisen ja nettiasioiden hoitamisen. Saimme mm. tehtyä isälleni uuden verokortin omaishoidon tukea varten, tulostettua vanhempieni rokostustodistukset sekä tilattua vanhemmilleni lomamökin heidän pientä tulevaa Lapin reissuansa varten. Lisäksi  ostin vanhemmilleni yöautojunaan liput, jotta menomatka Lappiin sujuu kevyesti (ja turvallisesti) junan kyydissä.

Olimme Kinuskin kanssa  takaisin kotipaikkakunnallamme  klo 18 jälkeen ja menimme kauppaan. Puhuimme Nappiksen kanssa FaceTimen videopuhelua jo autossa ennen kaupan pihaan ajoa.  Jatkoimme hänen kanssaan rupattelua myös kaupassa. Selitimme Nappikselle, mitä milloinkin laitoimme ostoskärryihin. Kesken kauppareissun Kinuski alkoi kiskomaan pitkää neuletakkiani sekä mekkoani. -Ai miksikö? No siksi, että sekä neuletakin että mekkoni helmat olivat jääneet roikkumaan kovin klassiseen tapaan leggareideni vyötärökuminauhan alle. Vain se roikkuva wc-paperi puuttui. Olimme tietenkin kiertäneet pitkin kauppaa jo hyvän aikaa, mutta koska keskityimme  puhelimeen ja Nappikseen, niin tämä pieni pikantti vaatetusasia jäi huomioimatta  heti alkuvaiheessa. Mua nolotti vähän, mutta enemmän tilanteessa kuitenkin nauratti koko asia. Nythän on hyvin trendikästä laittaa paihdanhelmaa vähän sinne housunkauluksen alle, joten ehkä tämäkin pikku moka menee ko. trendin piikkiin.(Ei todellakaan mene, sanoo tyttäreni.)

Kotona olimme klo 19 aikoihin. Vedin syvään henkeä ja mietin, että nyt varmaan alkaa tämän viikonlopun minun omaa palautumistani tukeva aika (, kunhan nyt ensin vien koirat ulos, pesen pyykkiä, laitan tiskit koneeseen, imuroin jne.). Haluan vielä todeta, etten ole uhriutumassa elämässäni, vaikka kirjoitin sulkumerkkien väliin nuo asiat. Tavoitteenani on miettiä, mitä voisin tehdä jatkossa toisin, jotta jaksan. Voinko minäkin tarvita jotakin esim. ihan sellaista tavanomaista hiljaista rauhallista aikaa, kun kukaan ei halua minulta mitään. (Tuttu ajatus varmaan monelle muullekin kuin minulle.)

Palataan taas. Nyt tuli vähän turhan pitkä kirjoitustauko, kun tämä blogiteksti jäi puolivalmiina roikkumaan luonnostilaan ja odottamaan siistimistä sekä julkaisua.