Kadonneiden rillien metsästys
Lähinäkö alkoi oikutella jo neljävitosena. Ensimmäistä kertaa elämässä oli pakko astella ostamaan silmälasit. Olin lukenut jostain huipputarjouksesta jossa sai kahdet lasit yksien hinnalla ja niitä siis hakemaan. Kokeilin erilaisia malleja ja hyvin tarkan harkinnan jälkeen löysin sopivat joille sovittiin nouto parin viikon päästä. Näillä laseilla pärjäisi varmaankin muutaman vuoden joten 150€ ei tuntunut kauhean pahalta hinnalta.
Kun lopulta noudin lasit ja otin ne käyttöön niin kieltämättä näyttöpäätteellä työskentely helpottui eikä silmiä väsyttänyt. Päätin pitää toiset lasit töissä ja toiset kotona jotta ne olisivat aina tarvittaessa käsillä.
Meniköhän kuukausi kun koira söi ensimmäiset rillit? Alkuinnostuksen jälkeen en enää ollut joka ilta muistanut nostaa niitä yöksi pois pöydältä ja yksi näistä unohduksista oli kohtalokas. Koin saatanallisen ketutuksen ja päätin etten enää ikinä unohda lasejani koiran purtavaksi. Jep. Pari kuukautta eteenpäin ja sohvalla lojui jälleen epämääräiseksi mytyksi rutatut rillit. Oli pakko antaa periksi ja todeta, että meikäläisen huolimattomuus ja Peggyn energia eivät todellakaan olleet hyvä yhdistelmä ja päätin siirtyä Tiimari-laseihin. Järkipäätös.
Se määrä mitä meillä on noita halpalaseja askarreltu niin kyllä sillä pari halpasilmälasitehdasta on pystyssä pidetty – Peggyn tytär Pulla ruoskutteli rillejä rikki harva se viikko. Äitinsä tytär.
Onneksi halpisrillejä voi ostaa tukkupakkauksissa niin ei tartte juosta kaupoissa joka päivä.
Kun ylittää viidenkympin niin suurin ongelma ei ole enää se, että koira rikkoo rillejä. Suurin ongelma olenkin minä itse. Ne rillit on nimittäin kadoksissa joka ikinen päivä. Monta kertaa päivässä. Niitä etsitään hyllyjen päältä, pyykkikoreista, jääkaapista, sohvan välistä, oikeastaan kaikista mahdottomista ja mahdollisista paikoista. Pakko tunnustaa, että mä ihan oikeasti vihaan kaikkia maailman rillejä. Ja no, ehkä myös vähän mun silmän mullukoitani kun ne eivät suostu toimimaan ilman niitä kahta muovilasinpalasta.
Toissapäivänä oli taas helvetillinen hätä kauppaan lähtiessä kun niitä rillejä ei löytynyt mistään. Mä etsin ympäri kämppää ja lopulta huusin miehenkin mukaan etsintätalkoisiin. Kävin kaivamassa jopa auton jos olisivat pudonneet sinne. Ei löytynyt. Oli pakko ottaa vararillit taskuun ja tyytyä niihin. Siinä sitten pelkääjän paikalla istuessani sutaisin hiuksia ja uppista perkele. Otsallahan ne. Oli olleet koko ajan…
