Menetykset koskevat sydämeen
Tässä iässä on väkisinkin tullut koettua kuolemaa ja menetyksiä. Olen onnekas, että minulla on vielä molemmat vanhemmat, puoliso ja lapset hyvässä kunnossa. Tunnen syvää kiitollisuutta siitä, että he ovat olemassa.
Mä olen aina ollut koirahullu ja lapsena päätin, että kun kasvan isoksi niin mulla on monta koiraa. Ja tuon unelman olen elämässäni täyttänyt. Olen saanut pitää elämässäni monta ihanaa koiraa ja se mitä ne ovat antaneet on sellaista ettei siihen löydy sanoja. Jottei olisi kuitenkin liian sokerista niin se määrä mikä meillä on askarreltu kämppää ja huonekaluja – siitä voisi tehdä ihan oman bloginsa…
Jokaisen koiran kuolema on ollut tragedia. Ne ovat meille perheenjäseniä ja rakkaus niitä kohtaa on syvällä sydämessä. Kun tulee aika tehdä päätös ja sanoa hyvästit niin joka ikinen kerta hajoan palasiksi. Niitä palasia sitten kokoilen siru sirulta ja pikkuhiljaa sydän on yhtä arpea rosoisempi.
Menetin 14 kuukauden sisällä neljä koiraa. Neljä rakasta perheenjäsentä. En osaa sanoa miten olen selvinnyt. Hyvin ja huonosti. Riippuu päivästä.Vanhan koiran menetyksen pystyn hyväksymään, vaikka se koskee. Ensimmäistä kertaa koin nuoren koiran kuoleman viime helmikuussa. Maaliskuussa Tytsy olisi täyttänyt kolme vuotta. Syöpä päätti kuitenkin erottaa meidän yhteisen polkumme erilleen. Tytsy oli minulle jo toinen ”once in a lifetime koira”. Rudin kuoleman jälkeen ajattelin ettei toista sellaista tule, mutta olin väärässä. Tytsy oli omalaatuinen, älykäs ja huumorintajuinen. Kun oltiin metsälenkiltä palaamassa takaisin autolle niin muiden hypätessä kyytiin, Tytsy makasi puskan takana tarkkailemassa. Se oli omasta mielestään hyvässä piilossa, vaikka tottakai aina näimme sen. Tuo temppu jaksoi aina naurattaa ja kuinka kaipaankaan sitä nappisilmää joka tuijottaa meitä intensiivisesti puskan takaa. Öisin heräsin siihen, että se tuli seisomaan sänkyni viereen, kuono sentin päässä kasvoistani. Kun avasin silmät ja annoin luvan hypätä sänkyyn, se oli hujauksessa kyljessäni lämmittämässä. Kyllä, meillä koirat saavat nukkua sängyssä.
Niin, nuoren koiran menetystä en pysty hyväksymään. Se jäytää ja kalvaa ja suru tulee valtavana putouksena. Ja kun suru iskee niin samalla itken myös muita koiriani. On ehkä itsekästä sanoa , etten pysty hyväksymään, mutta tiedän, että ajan kanssa opin tapahtuneen kanssa elämään. On vain pakko, sillä elämä jatkuu.
