Ladataan...
Viivi Vuorinen

Minä täällä hei! Ajattelin ilmoittautua. Elossa ollaan. Joskin läkähtyneenä, hengästyneenä. Viime kuukausiin on kuulunut uusi työ mikä on vaatinut veronsa energiasta. Uusi työ tarkoittaa kohdallani alanvaihtoa eli uutta oppimista on riittänyt. Koulutuspäivät vuorottelevat työpäivien kanssa ja vaikka kaikki menee suurinpiirtein uomissaan ja hyvin, vie jatkuva aivojen käyttö (heh heh) energiatasot ihan nolliin. Kun mikään ei mene ruttinilla, vielä. Työ on tarkkaa ja kauaskantoisen vastuullista. Työpäivien jälkeen olen ihan poikki, fyysisesti.

Virheiden tekeminen aikuisiällä on yllättävän kuormittavaa. Kuinka ankara sitä onkaan itselleen! Ihan hullua. Olen työelämässä ohjannut vaikka kuinka monta työharjoittelua, perehdyttänyt niin uusia työntekijöitä kuin tettiläisiä. Kaikille aina hoen että kukaan ei voi osata ennen kuin opetetaan ja virheistä oppii parhaiten. Erehdykset on inhimillisiä ja niitä ei saa pelätä. Itselle pitää antaa aikaa. Mutta sitten kunitse siirtyykin opettajasta oppijan rooliin niin nämä kaikki ohjeet unohtuu. Olen perfektionisti, horoskoopiltani neitsyt. En kestä omia virheitäni, ruoskin itseäni ja käyn asioita päässä läpi niin monta kertaa että asiat tulevat vielä uniinkin alitajunnan solmuista. Kun sitä haluaisi olla täydellinen, heti hyvä kaikessa. Onnistuja. Mistä sitä oppisi armon itseään kohtaan?

Tiedän että jooga ja meditaatio rauhoittaisivat kierroksilla käyvää mieltäni mutta kun jaksaisi edes sen verran. Jotenkin olen nyt kokenut kutsuvammaksi fyysisen puolen treenin ja olenkin löytänyt itseni pitkästä aikaa salilta ja juoksulenkeiltä. Myös kahvakuulat on olleet pitkästä aikaa käytössä. Jotenkin fyysinen suoritus tasapainottaa nyt henkistä kuormaa. 

Uudesta työstä olen kyllä onnellinen. Olen aina nauttinut siitä että työ tarjoaa haasteita sekä onnistumisen elämyksiä. Tältä työltä saan niitä molempia. Lisäksi saan osallistua mielenkiintoisiin koulutuksiin sekä tavata uusia ihmisiä, niin asiakkaita kuin alan ammattilaisia. On jopa uskomatonta miten sitä voikin ihminen oppia uutta, koko elämä on aikaa kasvaa ja kehittyä, niin ammatillisesti kuin ihmisenä. Olen aina nauttinut työnteosta. Teen töitä herkästi jopa liikaa. Yritän koko ajan oppia olemaan läsnä myös kotona, ystävilleni ja perheelleni. Nyt työt ahmaisee leijonanosan ajastani. Rakkaat ystävät, toivottavasti ymmärrätte <3 Ja kyllähän te ymmärrätte.

Kiireisinä aikoina, arjen ruuhkahuippuina elintavat ja puhdas ravinto nousee arvoon arvaamattomaan. Mieli saa ravintoa kehon ohella ja energiatasot pysyy ylhäällä. Kaiken keskellä, kiireessäkin, rakastan mun arkea. Siitä ei puutu mitään. Tai no. Melkein mitään.

 

Iloa ja energiaa alkavaan viikkoon, pus!

Ladataan...

Ladataan...
Viivi Vuorinen

Minulle on tullut yksi ainoa postaustoive. Toivottiin että kertoisin matkastani äitiyteen ja raskauden vaiheista ja tunteista kun koin ne yksin. Kuulostaa kevyeltä, eikö? Tarina ei kuitenkaan ole surullinen vaan sanoisin että pikemminkin kasvattava. Ja olkoonkin että aihe on jollain lailla tabu, mutta silti kieltydyn ajattelemasta sitä häpeällisenä. Perhemuotoja on monia, niin meilläkin. Tämä tarina on tosi.

Tulin yllättäen raskaaksi 26 vuotiaana elämäntilanteessa jossa olin vakituisessa työssä, asuin rauhallisella alueella omakotitalossa yksin ja seurustelin. Mutta suhde oli huono. Tai no, ei ehkä huono mutta ei sopinut meille kummallekaan, ei ainakaan minulle. Oli riitoja, mielipahaa, itkua, surua, vaikeuksia. Monta asiaa mitä ei voi ikinä unohtaa, mitä ei voi perua. Liian paljon ehti tapahtua. Tiesin kuitenkin sisimmässäni heti kaksi asiaa varmasti, sen että pitäisin lapsen ja sen että eläisin lapsen kanssa kahden. Mutta koska ihmismielen itsepetos on vahva niin yritin kuitenkin uskotella muuta, niin itselleni kuin muillekin. Kyllä me yritettiin olla yhdessä, olla perhe. Mutta voi taivas, kun jotain ei ole tarkoitettu niin ei ole. Siinä ei tahtotilakaan auta. Ehkä osaltaan senkin takia että peli vihellettiin poikki ajoissa, välit pysyivät tuolloin hyvinä. Ultrissa ja synnytyksessä isä oli mukana.

Kun lopulta tein henkisen rauhan sen asian kanssa, taakka harteilla ikään kuin hävisi, vaikka taakka pärjäämisestä ja jaksamisesta oli nyt suurempi kuin koskaan. Yhden romahduksen muistan, ehkä sen suurimman. Sain postissa kirjeen Kelasta, missä selvisi äitiyspäivärahan suuruus. Itkin sen päivän hysteerisenä ja paniikissa etten ikinä tule pärjäämään, rahat ei riitä. Äitiyspäivärahani suuruus oli 1080€/kk. Mutta näin jälkikäteen ajatellen siitäkin selvisin, ja raha ei ollut suinkaan haasteista suurin. 

Raskauden lopun lähestyessä eräällä neuvolakäynnillä kävi ilmi että lapsi oli perätilassa. Edessä olisi siis sektiosynnytys. Mainitsin äsken että asun omakotitalossa, talo on kahdessa kerroksessa ja makuuhuoneet on yläkerrassa. Jännitin leikkauksen jälkeistä aikaa, miten siitä selviäisin. Pääsenkö kiipeämään rappuja? Pystynkö ajamaan autoa? Voinko edes kantaa vauvaa?

Minua hävetti oma tilanteeni niin paljon etten kehdannut pyytää apua esimerkiksi omilta vanhemmiltani tai isovanhemmiltani vaikka he varmasti olisivat auttaneet, tietysti. Mutta en kehdannut. En muista tarkalleen että uskottelinko jopa vielä heille tuolloin että en olisikaan niin yksin tässä. En vaan pystynyt myöntämään sitä että en voi tarjota lapselleni ehjää perhettä. Henkisesti se oli todella raskasta, ja on tavallaan vielä joskus edelleen. Nyt jo kuitenkin ymmärrän että se on lapsen elämässä ehkä vähiten tärkeää. Tärkeää on se että ympäristö on turvallinen ja lapsella on rakastavat vanhemmat, asuvat he sitten missä osotteissa asuvatkaan. 

Kummisetäni on lääkäri ja kehotti minua sairaala-aikana ottamaan riittävästi kipulääkkeitä jotta pääsisin liikkumaan sektion jälkeen mahdollisimman pian. Yllätyksekseni toipuminen olikin nopeaa, suurempia komplikaatioita ei ollut ja autoakin pystyin ajamaan jo viikon päästä kotiintulosta, ainakin lähikaupan pihaan. Toki oli kipuja oli joskus, unettomia öitä, stressiä, itkuja, vaikeuksia, pelkoja, epätoivon hetkiä. Tuolloin näytin varmasti zombilta. Mutta kuitenkin.

Summa summarum, kaikki meni hyvin. Ja on mennyt sen jälkeenkin. Kuitenkin, vaikka olen sinkkuäiti pojalleni niin yksin en ole, enkä ole ollut koskaan. Se oli itse luotu, salailun ja häpeän ruokkima musta mörkö oman pääni sisällä. Ilman tätä upeaa tukiverkkoa en tiedä että missä oltaisiin. Omat vanhempani ja isovanhempani ovat olleet suuri apu, vähintäänkin, ja ovat sitä edelleenkin. Ilman heitä ei meidän arki yksinkertaisesti pyörisi. Minulla on myös maailman parhaat ystävät jotka kuuntelevat kaikki rakkaudet ja turhautumisen ja väsymyksen tunteet, tukevat ja auttavat. Kiitos teille kaikille. Ja erityissuuri sydänkiitos eräälle ystävälleni joka oli raskaana kanssani. Meidän vauvoilla on kaksi viikkoa ikäeroa, hänen kanssaan sain jakaa ne raskauden asiat mitkä yleensä jaetaan puolison kanssa. Kiitos.

Toivon että tämä teksti voisi toimia lohdullisena vertaistukena sille joka sitä pyysi sekä muillekin, ja ennen kaikkea lyhyenä tarinana siitä miten elämä kantaa.

Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille <3

Ladataan...
Viivi Vuorinen

Nyt kun kesä on virallisesti ohi ja syksy on alkanut (ainakin jos kalenteria katsoo, jos nyt ei säiden puolesta) niin ajattelin tehdä koosteen siitä mistä voimaannuin kesän aikana.

Kulunut kesä oli siinä mielessä poikkeuksellinen, sillä sain viettää aikaa perheeni ja ystävieni parissa rauhassa, nauttia vapaa-ajasta sydämeni kyllyydestä, antaa itsestäni kaiken vain tärkeille asioille. En väsynyt velvollisuuksista, en uupunut kiireestä, en lannistunut vastoinkäymisistä, vaan otin kaiken vastaan voimakkaana ja hymyillen. 

En suinkaan tarkoita että koko kesä, saati elämä, olisi vain hattaraa ja vaahtokarkkeja. Niitäkin nautittiin, mutta kohtuudella. Kesään kuului myös mustelmia ja kolhuja, niin fyysisiä kuin henkisiä, useammat itkut niin äidiltä kuin pojaltakin, pettymyksiä, turhia odotuksia, liikoja toiveita, yksi kipsattu käsi... Mutta se kaikki kuuluu elämään. Ilman huonoja hetkiä ei ole hyviäkään. Jos nyt kasaisin listan plussista ja miinuksista, olisi plussapuoli rutkasti voitolla. Ja sen huomaa. Olenkohan ehkä ikinä ollut näin levännyt? 

Kesän plussalistaan kuuluisi ulkona joogaaminen, omassa pihassa puuhailu, mökillä rentoilu (tänä kesänä ehkä enemmän kuin koskaan!),  lapsen kanssa leikki, laulu, pelleily, kiipeily, pyöräily, aamukahvit, hiljaiset hetket yksin, meluisat hetket jolloin on ympärillä ystävät lapsineen, naurut ja ilon kyyneleet... Tämä lista olisi loputon. 

Olen niin ihmisenä kuin opiskelijanakin sellainen että ymmärrän asiat lopulta täysin kun kirjoitan ne ylös. Nytkin kun luen tätä blogiluonnosta, huomaan että lopulta ne kaikista merkityksellisimmät asiat, ne kaikista arvokkaimmat hetket, ovat niitä ihan tavallisia. Niitä mitkä ei maksa mitään. Mutta ne on myös niitä mitkä helposti unohtuu ruuhkan ja kiireen väliin, kun mielessä painaa työt, raha ja likapyykit. 

Ja se kipsattu käsi, se on ipanan. Hänen kyynärluunsa taipui vauhdikkaiden nelivuotissynttäreiden tiimellyksessä. Kuten lasten luilla on usein tapana, se ei mennyt poikki, mutta taipui. Joogaohjaajani, johon törmäsimme sattumalta vaatekaupassa, kehotti poikaani aina silloin tällöin silittämään kipsikättään ja kiittämään luitaan siitä että ne eivät murtuneet vaan ainoastaan joustivat paineen alla. 

Taas muistan itsekin, ainakin hetken, antaa itselleni ja keholleni armoa, ja kiittää siitä että saan nauttia terveestä sielusta ja ruumiista.

Tervetuloa syksyn paineet ja uudet haasteet <3

Pages