”Ai, mä en oo koskaan kuullutkaan Erbin pareesista..”

Otsikon lausahdusta olen kuullut nyt tämän parin kuukauden aikana melko monta kertaa. Olen ottanut ihan alusta alkaen sen linjan, että kerron avoimesti tyttärelläni olevan haasteita oikean kätensä kanssa ja että kaikki ei mennyt ihan putkeen synnytyksessä. Vaikka kipuilenkin tämän diagnoosin kanssa itse, mielestäni on tärkeää jakaa tietoa myös muille.

Mikäs se Erbin pareesi sitten on?

Lyhykäisyydessään se on olkahermopunoksen vaurio. Se tulee synnytyksen yhteydessä jos lapsi on kooltaan liian iso suhteessa äidin synnytyskanavaan, tällöin hartian ja pään väliin syntyy suuri venytys. Valitettavasti tätä kokoeroa on vaikea havaita etukäteen. Suurin piirtein 200 vastasyntynyttä saa tämän diagnoosin joka vuosi, näistä noin 40:lle jää pysyvä oire. Vastasyntyneenä vaurion laajuutta on todella haastavaa arvioida, siihen viittaavat oireet kyllä havaitaan heti. Parin ensimmäisen elinviikon aikana pystytään antamaan lopullinen diagnoosi Erbin pareesista. (TAYS, REDy ry.)

Minulla todettiin raskausajan diabetes, jota pitkään pystyin hoitamaan pelkällä ruokavaliolla. Aikalailla viimeisen kuukauden ajan jouduin pistämään iltainsuliinia pitääkseni aamupaastoarvot reilassa. Kun sain tuomion pistää itseeni insuliinia, aloitettiin myös tiheämpi lapsen koon seuranta. Myös eräs evl tutki kivuliaasti lantioni ja totesi kaiken olevan vallan hyvin ettei mitään estettä pitäisi alatiesynnytykselle olla, paikat kyllä joustaa. Viivuskan painoksi arvioitiin ihan loppuvaiheessa 3600g, mikä ei ihan hirveästi heittänyt todellisuudesta. Syntyessään hän painoi 3800g, mutta hartiat olivatkin sitten turhan leveät meikäläisen alakerralle. Raskausdiabeteshoitajani sanoi ensimmäisellä käynnilläni että jos pää tulee ulos niin tulee ne hartiatkin helposti. Noh, eipä tulleet. Synnytykseni myös pitkittyi ja päätyi lopulta rajuun ulosauttoon useamman kätilön ja lääkärin häärätessä ympärillä. Synnytystä läpikäydessä kätilön kanssa hän myönsi synnytykseni olleen yksi kätilön painajaisista ja että hän oli joutunut käyttämään hurjasti voimaa saadakseen lapsen pian ulos. Otin myös itse osumaa menettäessäni verta reippaanpuoleisesti. Tyttö nappasi Erbin lisäksi jonkin pöpön itseensä ja joutui vastasyntyneiden teho-osastolle viikoksi. Tälläinen alku siis meillä. Onneksi tyttö on hengissä ja muuten terve.

En muista sainko tietää ennen ensimmäistä VTO:lle menoa tyttäreni käden kohtalosta. Ei muista mieskään. Kun mies kruisaili minut ensimmäisen kerran pyörätuolilla VTO:n 7. huoneeseen ja näin tytön keskoskaapissa kaikkien letkujen seassa käsi tiukasti verkkosidoksella vartaloon kiinnitettynä, tiesin että se on Erbin pareesi. Se oli minulle tuttu entuudestaan jo fysioterapiakoulutukseni myötä. Lapsemme hoitaja vahvisti tämän. Minulla on ensimmäisestä päivästä aika hatarat muistot, mutta tämän hetken muistan todella hyvin. Tällöin toivoin, ja toivon siis edelleen, että pääsemme helpolla eikä leikkausta vaadita.

Moni on ihmetellyt näin jälkeenpäin miksei minulle tehty sektiota kun synnytys oli niin vaikea. Niin, tätä olen toisaalta itsekin miettinyt. Tosiasia on, että ennustaminen on aika vaikeaa. En muista tosiaan synnytyksestä paljoakaan. Jossain vaiheessa kuitenkin muistan miettineeni että ehdotan sektiota sillä en jaksa enää. Samalla kätilö sanoikin että nyt paikat alkaa näyttää niin hyvältä että voitais alkaa ponnisteleen ja sektioajatus katosikin. Jossain kohtaa alakertaani ronkkiessaan kätilö sanoi minulla olevan todella tiukat lantionpohjan lihakset. Tämäkään ei herättänyt ajatusta sektiosta enää kenellekään. Sektiolla oltaisiin voitu ehkä välttää Erbin pareesi, mutta olen näin jälkikäteen miettinyt että jos menetin verta reippaanpuoleisesti jo tuossa, mitä olisi voinut käydä sitten sektiossa? Tottakai koen syyllisyyttä tällä hetkellä siitä etten avannut suutani ja sanonut ääneen sanaa sektio, varmasti jokainen äiti kokee. Tuskin kukaan haluaa lapselleen mitään pahaa. Minäkin sanoin synnytystoiveissani että lapsi tulee ensimmäisenä ja jos alkaa näyttämään yhtään siltä ettei lapsella ole kaikki hyvin, haluan hänet leikattavan pois pikaisesti. Asialle ei voi vain enää mitään ja sen kanssa on elettävä. Tyttäreni on kädestään huolimatta valtavan rakas meille enkä vaihtaisi häntä mihinkään.

Tällä hetkellä tyttäreni ollessa reilun kahden kuukauden ikäinen, olemme päässeet verkkosidoksesta ja rannetuesta eroon eikä meillä ole enää mitään käsittelyrajoituksia. Jumppaamme päivittäin useita kertoja kättä, jotta siinä pysyisivät liikeradat yllä. Ensi kuussa meillä on seuraava kontrollikäynti sairaalassa, jolloin toivomme että kyynärpäässä tapahtuisi koukistusta, ojennus tulee jo. Jos ei, menemme magneettikuvaukseen ja mahdollisesti sitten edessä on leikkaus viimeistään puolen vuoden ikään mennessä.

Toivossa on hyvä elää, eikö?

-Viivuska ja äiti