Kuulumisia

Viivuska täyttää huomenna jo 3 kuukautta! Aika on mennyt kyllä hurjan nopeasti. Vaikka moni sanookin että kannattaa nauttia näistä ihan pikkuvauva-ajoista täysillä kun ne menevät ohi niin vikkelään, minun on pakko myöntää että odotan enemmänkin sitä aikaa kun Viivuska osaa liikkua, juttelee ja muutenkin elämänmeno olisi muutakin kuin syöttö-vaihda vaippa-itke-nuku-start all over again. (Kyllä meillä myös leikitään ja nauretaan, mutta noin niinkuin pähkinänkuoressa)

Kävimme viime viikolla taas kontrollissa Viivuskan käden vuoksi. Valitettavasti hauis ei vieläkään ole näyttänyt elpymisen merkkejä joten tällä hetkellä odottelemme magneettikuvausaikaa. Kuvauksen pitäisi tapahtua jo ihan lähiviikkoina, heti vain kun sairaalassa saadaan sellainen aika järjestymään jossa olisi mukana meitä hoitava käsikirurgi sekä sellainen anestesiatiimi joka on tottunut toimimaan vauvojen kanssa. Niin, Viivuska joudutaan kuvauksen ajaksi nukuttamaan, sillä kuvaus kestää vajaan tunnin ja siinä täytyy olla liikkumatta. Sanopa se kolmen kuukauden ikäiselle. Kuvauksen jälkeen jäämme vielä varmuudeksi osastolle yöksi. Samalla tuleekin sitten päätös leikataanko vai ei.

Kovasti jännittää mikä tuomio tulee olemaan. Eniten pelkään sitä, että magneettikuvassa näkyy jonkin hermon olevan kokonaan irti selkäytimestä. (tämä on se, mitä siinä magneettikuvassa oikeastaan vain näkyy) Tottakai äitinä myös se leikkaus pelottaa, mutta toivon tyttäreni saavan toimintakykyisen käden.

Minulle on moni tuttu sanonut erbidiagnoosin kuultuaan että ”onneksi olet fysioterapeutti” tai ”no onneksi perheessä on ammattilainen.” Miten niin onneksi? Mielestäni tässä ei ole ollut mitään onnea eikä minun ammatillani tai ammattitaidollani ole mitään väliä. Sama kuin lääkärille sanottaisiin että onneksi se on sinun lapsesi joka on vakavasti sairas koska olet lääkäri. Ei erbin pareesi ole minullekaan tuttu, en minä sitä välttämättä osaa kuntouttaa parhaiten. Tiettyjä etuja toki on, kuten osaan joitakin asioita ehkä havainnoida paremmin kuin ”maallikko” tai ymmärrän lääkärikapulakieltä, mutta siinäpä ne taitaa olla. Ennen kaikkea minä olen äiti ja se sallittakoon minulle. Minäkin saan kysellä tyhmyyksiä eikä minun tarvitse tietää kaikkea. Viivuskan fysioterapeutti tietää koulutukseni, mutta hän on mitä parhain siinä että hän näkee minut ennen kaikkea muuna kuin fysioterapeuttina aina tavatessamme. Selittää, kuuntelee ja vastaa, ei oleta minun tietävän.

Nyt vain edelleen odottelemme mitä tuleman pitää.