Pääsiäinen hurahti nopsasti työn merkeissä. Töissä jouduin taas kohtaamaan entisen tärkeän ihmisen, lapsen kummin. Hän oli kuin eri ihminen. Ennen jutteleva ja iloinen kollega oli muuttunut vakava-ilmeiseksi tuppisuuksi, joka puhui vain kysytäessä jotain. Yritin aluksi jutella niitä näitä, kertoa lapsen kuulumisia, tunnustella maaperää. Vastaanotto oli niin vaikeasti tulkittavissa, että lopulta kysyin suoraan, haluaisiko hän tavata kummilastaan. ”Katsotaan” oli vastaus. Tunsin, kuinka puna nousi kasvoilleni ja raivo pyrki ulos minusta. Marssin vessaan vetämään henkeä ja rauhoittumaan. Palasin takaisin ja puhuin hänen selälleen, koska hän muutenkin vältteli katsekontaktia minuun (ja myös minä häneen, koska en halunnut kokea sitä kylmyyttä). Sanoin, että hänellä on ollut ihan tarpeeksi aikaa miettiä ja nyt tehdään niin, että me olemme jatkossa vain työkavereita ja että hän ei enää olisi lapsen kummi. Hän ei vastannut mitään, mikä ei sinänsä ollut yllätys.

Tuon jälkeen oloni oli erittäin tyhjä ja samalla hyvä. Tietenkin olen surullinen, että niin lapsi kuin minä itse menetämme todella tärkeän ihmisen, mutta toisaalta emme me voineet hänelle niin tärkeitä olla, koska hän vain siirsi meidät syrjään. Tunnen toki entisen ystäväni niin hyvin, että tunnen hänen tunne-elämän vaikeudet ja ehkä hän ei tätäkään tilannetta osaa käsitellä. Ikävä vain, että juuri minä olen se ihminen, kenen kanssa hän olisi vastaavaa tilannetta pohtinut- Ikävä kyllä hänen nykyinen tyttöystävänsä on vähintään yhtä vaurioitunut tunne-elämältään kuin entinen ystäväni, joten tukea tai apua ei ainakaan sieltä suunnalta ole luvassa. Toisaalta olen edelleen ihan helv…n vihainen. Olenko minä vain kuvitellut viime vuodet ja ystävyyden välillämme? Eikö edes suhde lapseen merkitse hänelle mitään? Toki mies voi hylätä oman lapsensa, niin miksei kummilastakin. En vain tajua. Yksi osa minua haluaisi lyödä ja kovaa sekä huutaa, että mitä veetä sä oikeen touhuut, herää. Ja sitten on se osa minua, joka on vain pohjattoman surullinen ja ikävissään. Minulla on järjetön ikävä ystävääni, jolle pystyin kertomaan kaiken ilman pelkoa siitä, että hän jättää. Entinen ystäväni on monta kertaa ollut ankkurini, kun olen meinannut hukkua elämän vaikeissa pyörteissä. Mikä voi olla sellainen asia, mistä ei voi puhua ja sopia?

Katseltuani kolme päivää entisen ystäväni muuttunutta olemusta ja asennetta töissä, kysyin häneltä, onko hän nykyään aina tuollainen töissä. Hän pyysi tarkentamaan, mitä tarkoitan. Sanoin, että ennen hänen äänensä kuului muiden joukossa ja hän hymyili paljon. Nyt hän ei pukahtanutkaan ja naama oli koko ajan näkkärillä. ”Ei ole kellekään mitään asiaa.” kuului vastaus ja sitten hän taas sulki suunsa. Olin sanaton. Tiedän toki, että hän haluaisi olla oman alansa töissä, eikä tuolla suojatyöpaikassa, mutta silti. Miten siitä ihanasta, komeasta ja hymyilevästä ihmisestä tuli tuollainen yrmy, joka tekee vain työnsä? Nyt kun mietin taaksepäin, näen entisen ystäväni taantuneen ystävyyttämme edeltäneelle tasolle, jolloin häntä pystyi parhaiten kuvailemaan sanalla juro. Toisaalta ajatus on jotenkin lohdullinen. Minusta tuntuu, että minun seurani teki hänestä iloisemman, avoimemman ja puheliaamman. Ikävä kyllä hän näyttää jälleen vetäytyneen kuoreensa ja palanneen vanhoihin käytösmalleihinsa. Ehkä pitää vain hyväksyä, että se on hänen elämänsä ja hänen valintansa. Minä yritin korjata meidän välimme, mutta hän ei ollut siihen valmis. Ehkä hän joskus olisi, mutta luulen sen junan omalta osaltani menneen. Eksästä olen oppinut senkin, että itsekkäiltä, keskenkasvuisilta paskiaisilta ei kannata odottaa yhtään mitään. Silloin ei tule pettymyksiä, mutta toisaalta se antaa heille mahdollisuuden yllättää joku päivä positiivisesti.

Työpaikkamme järjestää piakkoin virkistyspäivän. Ehkäpä kuningas alkoholi saa entisen ystäväni kielenkannat heltymään ja hän saa vihdoin kakaistua ulos, mikä ystävyydessämme meni pieleen. Haluaisin nimittäin jonkun, ihan minkä vaan ja vaikka kuinka typerän. Ja jos rehellisiä ollaan, niin antaisin hänelle varmasti mahdollisuuden, jos hän vain sitä pyytäisi.