Pienet jutut
Eniten kaipaan niitä pieniä juttuja. Yhteistä huumoria, tyhmiä inside-juttuja, joita muut eivät ymmärrä. Saatan heittää niitä juttuja jollekkin toiselle ja eihän se sitä tajua, katsoo vaan oudosti. Edelleen meinaan ostaa kaupasta niitä hänen suosikki-juttuja. Ja joka kerta se tuntuu yhtä pahalta tajuta, ettei me enää jaeta jääkaappia. Kaipaan myös lähtöpusua, joka annettiin aina, vaikka olisi ollut riitatilanne. Oli ihana havahtua aamu-unista juuri sen verran, että tajuaa toisen pussaavan ja sanovan heiheit.
Välillä tuntuu, että elän jossain vaihtoehtotodellisuudessa. Tämä on vain jokin testi, jossa hän leikkii perhettä jonkun toisen kanssa. Oikeasti palaamme vielä yhteen ja olemme onnellisia. Sitten havahdun ja muistan, etten edes halua takaisin yhteen. Me emme olleet onnellisia eikä meistä tulisi onnellisia yhdessä. Silti jokin ääni takaraivossa höpöttäää entäjossia.
Kaipaanko sitten oikeasti häntä? Vai kaipaanko harhakuvaa jostain, joka olisi voinut olla? Olen tullut siihen lopputulokseen, niin pinnalliselta kuin se kuulostaakin, että eniten kaipaan sitä taloudellista turvaa, jonka parisuhde lapsen isän kanssa olisi tuonut. Miksi ihmeessä kaipaan sitten taloudellista turvaa? En ole ikinä haaveillut omasta talosta, kahdesta (tai edes yhdestä) autosta, kalliista sisustuksesta, matkustelusta jne. Valmistun ammattiin, jossa varmasti tulee riittämään töitä ja pystyn kyllä ihan itsekin elättämään niin itseni kuin lapsenkin. Onko tämä sittenkin sitä sisäsyntyistä konservatiivisuutta, että naimisiin kuuluu mennä, ostaa talo ja auto sekä saada pari lasta?
Lopetin yläasteella sen miettimisen, mitä muut minusta ajattelevat. Luulin olevani vapaa muiden asettamista normeista ja odotuksista. Nyt kuitenkin huomaan, että sehän olen minä itse, joka odotan itseltäni noita asioita. Olenko siis huijannut itseäni vuosikausia ja uskotellut itselleni, että minähän elän niin kuin haluan enkä niin kuin kuuluu elää. Onko tämä nyt se 3kympinkriisi?
Olen miettinyt, että mitä jos lapsen isä ilmestyisi ovelleni ja ilmoittaisi haluavansa vain minut. Mitä vastaisin? Olen niin kauan taistellut sen puolesta, että hän haluaisi minut. Olisiko lopputulos se, että jos hän vihdoin haluaisi minut, minä en haluaisikaan enää häntä? Koska ainahan kiinnostavimpia ovat ne saavuttamattomat asiat.
Se täytyy vielä sanoa, että todellakin toivon hänen nykyisen suhteen kestävän. Siinä kun on mukana uuden ihmisen lapsi, jolle heidän eronsa voisi olla musertava aikaisempien kokemusten vuoksi. Olen kuitenkin rakastanut häntä niin paljon, että toivon hänelle kaikkea hyvää ja onnellisuutta. Kesti kauan tajuta, ettei se, että meidän suhde ei toiminut, tee hänestä huonoa ihmistä. Hän on hyvä mies, muttei hyvä mies minulle.
Ja vielä yksi pieni juttu: Edelleen, kun minulle tapahtuu jotain oikein kivaa tai sitten oikein huonoa, haluaisin kertoa siitä ensimmäisenä hänelle. Sitten kun tämä tunne väistyy, tiedän päässeeni hänestä yli. Sitä odotellessa oikein aurinkoista päivän jatkoa!