Treenausta?

Taustaa:  Sairastuin bulimiaan murrosiän kynnyksellä. Varmaankin se oli se tavallinen tarina: vaikeus hyväksyä kropan muutoksia, paineet olla laiha, perfektionismi koulun suhteen.. Yläaste meni taudin kanssa kamppaillessa, sitten terapian avulla tauti jäi taustalle muutamaksi vuodeksi. Vaihdoin kesken lukion paikkakuntaa ja siellä hoikkien ratsutyttöjen keskellä huomasin kamalan asian: minusta oli tullut lihava. Ja niin rumba alkoi alusta. Lopulta lukion lopussa olin aika lailla luuta ja nahkaa. Kun katselee tuona aikana otettuja kuvia, voi vain ihmetellä, miten jaksoin fyysisesti raskasta työtä ja opiskelua sen näköisenä.

Treenaus ei aikaisemmin ollut minulle mitenkään mielekästä. Liikuin vain pakolliset ja lisäksi jotain pientä lenkkeilyä. Lapsen isä taasen oli elämäntapaliikkuja. Tämä olikin yksi suhteemme suurimpia ristiriitoja. Ainoa konkreettinen syy, jonka hän on kertonut suhteemme päättymiselle on se, etten minä rakasta liikkumista. Ajoittain aloitin liikkumisen, mutta hänenn mielipide oli aina, ettei tuo kuitenkaan kestä, ei oo ikinä kestäny. Mitä enemmän hän mollasi (omasta mielestään kannusti), sitä vähemmän liikunta kiinnosti. Lopulta tilanne kääntyi itseään vastaan: koska hän halusi minun niin kovasti liikkuvan, en änskällänikään liikkunut.

Niin se bulimia. Olin aikamoinen hoikkis, kun tapasin lapsen isän. Hänen mielestään läski oli rumaa, joten pelkäsin entistä enemmän lihomista. Kuitenkin, kun lopulta uskalsin puhua asiasta rehellisesti hänelle, hän olikin avain parantumiseen. Hän hyväksyi minut (periaatteessa) sellaisena kuin olin, rakasti sellaisena kuin olin. Aloin pikkuhiljaa tajuta, ettei ääretön laihuus ole avain onneen. Myöhemmin hän kertoi, kuinka järkyttynyt hän oli nähtyään minut pitkästä aikaa alasti (olimme olleet kuukauden eri paikkakunnilla). Olin hoikkunut entisestään, mutta olin itse todennut, että olen liian paksu perhoseksi. Mitä ikinä olenkaan lapsen isästä sanonut, olen hänelle ikuisesti kiitollinen siitä, että hän auttoi minua tuolloin hyväksymään itseni.

Syömishäiriö on siitä ikävä toveri, ettei se hylkää kokonaan koskaan.Viime syksynä, kun lapsen isä löysi uuden, se mörkö kurkki taas kulman takana. Olin niin hajalla, niin hämmentynyt, niin hukassa. Olin pitänyt suurena ihmeenä, että olin löytänyt niin upean miehen, enkä uskonut, että voisin enää koskaan kelvata kenellekään. Elämä oli kaaosta, joten halusin hallita edes jotain. Ja se jotain oli syöminen. Asetin itselleni rajan, että sain syödä korkeintaan kerran päivässä ja mieluiten salaattia. Muutoin join kahvia ja vettä. Olin jo tuolloin normaalipainossa, mutta silti kiloja karisi nopeasti. Ihmisten ihailevat kommentit laihtumisesta hivelivät sisäistä syömishäirikköäni. 

Olin kesällä aloittanut juoksukoulun, koska kuvittelin sen auttavan hänen saamisessa takaisin. Se kuitenkin jäi kesken muka työharjoittelun takia. Syyskuussa koin liikunnallisen heräämisen. Nyt kun kukaan ei enää pakottanut tai painostanut, löysin lopulta liikunnan ilon. Ja voi että nautinkin! Se tunne, mikä kropassa oli kunnon hikilenkin jälkeen tai kun oli vääntänyt salilla habat täristen. Mutta ylihän se meni sekin. Yhtäkkiä huomasin vetäväni yhdeksän treeniä viikossa ja lenkit ja venyttelyt päälle. Tuloksiakin tosin syntyi nopeasti ja oikeasti taas tykkäsin siitä tyypistä, joka peilistä katsoi.

Mitä saahaan, kun yhdistetään liika treenaus, huonot kengät ja diabeteksen aiheuttamat verisuonimuutokset? Marraskuussa tunsin kesken nyrkkeilyn piston nilkassa. Kipu kasvoi ja jalka alkoi turvota, mutta eihän treeniä nyt kesken voi jättää. Samalla periaatteella vedin seuraavan kuukauden. Purin hammasta, teippasin nilkkaa ja söin buranaa. Jouluna treenitauolla jalka turposi aivan mahdottomasti. Olin kyllä käynyt jo marraskuussa lääkärissä, mun hänen mielestään kyseessä oli vain lievä jännevamma. Nyt kuitenkin röntgenissä näkyi selvä murtuma: kantaluuni oli pirstaleina.

Siitä alkoikin tämä nykyinen vaihe. Olen kikkaillut keppien ja kipsin kanssa jo pari kuukautta ja ainakin kuukausi on vielä edessä. Toivoa jalan hyvästä parantumisesta on, mutta todennäköisesti kestävyysjuoksun joudun unohtamaan. Eniten ottaa päähän se, ettei paineita nytten voi purkaa oikein mitenkään. Teen kyllä kotona lihaskuntoliikkeitä, muttei ne korvaa reipasta lenkkiä tai hikitreeniä salilla. Ajatukset on ajoittain pelkkää puuroa, kun tilannetta ei saa nollattua millään.

Viikko ennen kuin sain kepit, olin ostanut uuden salijäsenyyden. Ei mene päivääkään, ettenkö fiilistelisi tulevia treenejä. Ehkä jo kesäkuussa pääsisi kunnon tekemisen makuun.. Katselen kateellisena ohi juoksevia ihmisiä ja ajattelen, että kunpa tuokin osaisi arvostaa tuota, että voi juosta. Varsinkin näin aurinkoisina päivinä oman kroppansa vankina oleminen tuntuu erikoisen pahalta. Yritän kuitenkin pitää mielen korkealla ja uskoa siihen, että kyllä minäkin taas kirmaan ponnari heiluen pitkin merenrantaa.

Sanottakoon se vielä, että treenauksen loputtua ruokailuni on muuttunut taas oikeampaan suuntaan. Silti se lihomispeikko tuntuu kyttäävän koko ajan ja kannustaa ruokailujen skippaamiseen. Nyt on ollut parempi vaihe, enkä ole kuunnellut peikon kuiskuttelua kuin korkeintaan toisella korvalla.