Lamaannus

Ja tänään se sitten iski. Järjetön ikävä, pohjaton suru, sielun repivä viha, huutava katkeruus ja rajaton pettymys.

Kävimme lapsen isän kanssa tutustumassa lapsemme tulevaan päiväkotiin. Hänellä oli tänään valmistujaiset ja hän oli pukeutunut parhaimpiinsa. Hän näytti niin komealta ja ihanalta kuin hänet parhaimmilta ajoiltamme muistin. Silloin se tunne taas iski, tunne, jonka luulin jo unohtuneen. Rakastan häntä edelleen, rakastan aivan liikaa.

Samaan aikaan kun rakastan häntä niin paljon, että sydän on pakahtua, vihaan häntä niin paljon, että sieluni tuntuu mustenevan. Puhuimme, että olisi ehkä syytä mennä keskustelemaan esimerkiksi perheneuvolaan ihan meidän suhteestamme. Se, ja etenkin sen epäonnistuminen, vaikuttaa kuitenkin niin voimakkaasti meidän vanhemmuuteemme. En halua, että lapsemme kasvaa hänen isäänsä vihaavan äidin kanssa.

Hän ei nähnyt meillä tulevaisuutta. Minun on ollut erittäin vaikea hyväksyä sitä, että hän näkee tulevaisuuden tämän uuden kanssa. Se nainen on kaikkea sitä, mitä hän on suorastaan halveksunut aiemmin. Miksi se nainen kelpaa, mutta minä en kelvannut?

Hän sanoo olevansa pahoillaan siitä, ettei lapsemme saanut ydinperhettä. Mielestäni hänellä ei ole mitään oikeutta olla pahoillaan, koska hän itse ei halunnut edes yrittää. Tulen varmaan ikuisesti elämään siinä ”entäjos”-ajatuksessa.. Entä jos me molemmat olisimme halunneet, olisimmeko onnistuneet ja olleet onnellisia? Sitä en saa koskaan tietää ja tuntuukin riuduttavan ja se tuntuu katkeroittavan minua päivä päivältä enemmän.

Miksi en vaan voi päästä yli ja päästää irti? Miksi aina toivon toista lopputulosta? Miksi kaiken jälkeen haluaisin kuitenkin vielä yrittää hänen kanssaan?