Taas semmonen pieni juttu
Miten pienestä sitä voikaan ihminen mennä ihan pois tolaltaan. Aikomukseni oli katsoa Mentalist, mutta ohjelman alkaessa tajusin sen olevan eräs erityinen jakso: olen nähnyt jakson viimeksi silloin, kun olimme eksäni kanssa viimeistä kertaa yhdessä.
Se oli elokuu vuosi sitten. Eksä oli tullut meidän molempien kotipaikkakunnalle, jossa vietimme lapsen kanssa kesän. Olimme eksän isovanhempien luona yötä (isovanhemmat itse olivat siis mökillä). Eksä haki meille ruokaa, katsoimme em. jakson Mentalistia ja saunoimme. Lapsen nukahdettua harrastimme todella hyvää seksiä. Seksin jälkeen otin taas puheeksi suhteemme. Kysyin, emmekö oikeasti voisi edes yrittää olla oikea perhe. Vastaus oli jyrkkä ei, joten aloin itkemään. Oisinpa tuolloin tiennyt, että se oli viimeinen kerta, kun olimme niin lähekkäin. Nukahdin hänen kainaloonsa ja kuitenkin toivoin, ettei hän tarkoittaisi sanojaan. Pari viikkoa tämän jälkeen hän tapaisin nykyisen naisensa.
Muistan myös seuraavan aamun hyvin. Heräsin aikaisin ja niin heräsi lapsikin. Nostin vauvan isänsä viereen ja he jatkoivat unia lähes poski poskea vasten. Onneksi otin tuolloin heistä kuvia, niin tuo kaunis hetki säilyy muutoinkin kuin vain muistoissani. Heidän herättyään suoritimme aamutoimet kaikessa rauhassa. Nauroimme, olimme niin kuin ennenkin, tosin meidän lisäksemme oli myös lapsi. Kaikki tuntui niin luonnolliselta, niin helpolta, niin ihanalta. Mietin tuolloinkin, miksei eksä voinut tajuta, kuinka ihanaa meillä voisi olla oikeana perheenä. Menimme vielä myöhäiselle aamupalalle läheiseen konditoriaan. Iltapäivällä hän lähti takaisin Helsinkiin ja minä jäin toivomaan parasta. Turhaan.
Tiedän, ettei kannattaisi velloa muistoissa. Palaan kuitenkin usein mielessäni tuohon viimeiseen yhteiseen aamuun. Minä olin edes pienen hetken onnellinen ja minusta tuntui, että eksäkin oli. Toisaalta olen iloinen, että meillä on näitä ihaniakin muistoja. Varsinkin tällaisina hetkinä, kun tuntuu, että sieluni on musta vihasta häntä kohtaan, nuo muistot luovat jotain toivoa valoisammasta tulevaisuudesta. Toivon, että koska olen häntä pystynyt niin kovasti rakastamaan, pystyn myös joskus lopettamaan hänen vihaamisensa. Siihen tosin voi mennä vuosi tai kaksi.