Ikävä

Välillä menee pitkiäkin aikoja, etten ajattele eksää ollenkaan. Siis pitkiä minun mittapuullani, eli puhutaan tunneista eikä niinkään päivistä. Aamut ja päivät menevät suht hyvin, mutta illat ovat ne vaikein aika. Tai siis yksi hetki illasta.

Lähes tulkoon jokainen ilta, kun kävelen käytävää pitkin kohti makkaria, huomaan toivovani, ettei sänky olisikaan tällä kertaa tyhjä vaan eksä olisi siellä jo nukkumassa. Kuinka ihana olisikaan käpertyä häneen kainaloonsa ja tuntea hänen kätensä paino ja lämpö ympärilläni. Kuiskata hiljaa ”Minä rakastan sinua.”, antaa hyvänyönsuukko ja nukahtaa tietäen, ettei aamulla tarvitse herätä yksin.

Olen aina sanonut, etten kadu suhdettani eksään. Että on parempi, kun on edes kerran saanut rakastaa täysillä ja olen saanut olla rakastettu. Tämä jatkuva ikävä on kuitenkin niin kipeää, että pikkuhiljaa kallistun toivomaan, että olisin rakastanut huomattavasti vähemmän.