Raskas raskaus osa1

Sinä toukokuisena iltapäivänä istuin naama valkoisena valkoisessa koulun vessassa ja tuijotin raskaustestiä. Ensimmäisen päälle en osannut pissata oikein ja tämän toisen olin sitten ”uittanu”. Olin ostanut kaksi testiä varmuuden vuoksi. Ei edes tuleva terkkari välttämättä selviä moisten testien kanssa ensi yrittämällä. Niin se testi.. Se oli positiivinen. Puristin tikkua ja mieli laukkasi kahta sataa. Luento lastentaudeista jatkuisi pian. Olin eronnut tämän tulevan lapsen (ihan absurdi ajatus) isästä helmikuussa. Mulla on diabetes huonohkossa tasapainossa. Tuleeko minusta äiti. Ei minusta pitänyt tulla äitiä. Minä syön pillereitä. Minusta voi tulla äiti. Meneekö tää kesken. Eihän tää mee kesken. Tää ei saa mennä kesken. Vedin henkeä ja siitä hetkestä lähtien sinä olit ”äitin rakas”.

Miten kertoa lapsen isälle? Asuimme edelleen puoliksi yhdessä, nukuin hänen kainalossaan joka yö, mutta minulla oli jo uusi asunto. Niin sekin vielä. Ihana neliö kivalla alueella kahden opiskelevan ystävän kanssa. Todellinen vauvakoti siis. Mutta siis se kertominen.. Naamakkainhan tämä pitää kertoa. Luennolla tekstittelin siskoni kanssa ja hän valoi muhun uskoa sanomalla, että ”positiivinen raskaustesti on aina hyvä hyvä uutinen”. Niinnoniin. Rakastin jo sitä jotain sisälläni, mutta tiesin jo isän reaktion.. Koko suhteemme ajan hän oli pelännyt raskautta. Nyt suhteen loputtua se oli totta. Mutta minähän söin pillereitä. Seuraavana päivänä menin isän luo. En voinutkaan kertoa naamakkain. Odotin, että hän meni vessaan. Sitten oven taakse tunnustamaan. Höpötin sekavan litannian, siitä, mitä tämä tarkoittaa: Tämä voi olla väärä positiivinen tai ns. kemiallinen raskaus tai tuulimuna. Tai voi olla raskauskin, mutta oon diabeetikko ja siksi suurempi todennäkösyys keskenmenoon. Mies oli hyvin hiljaa ja istui vessassa kauan. Lopulta hän tuli ulos vessasta, tuli luokseni ja halasi. ”Kyllä me tästä selvitään” hän sanoi. Niin selvitään joo, jos teet abortin, tarkoitti hän. Olin tyrmistynyt. Olin usein sanonut hänelle, että en tekisi aborttia. Hyväksyn sen muilta, multa itse en sitä tee. Onneksi minun piti lähteä töihin.

Tätä seurasi viikkoja jatkunut viestittely, väittely, tappelut, itkut ja raivoamiset. ”Mutta sehän on vasta soluläjä, ei mikään lapsi” sanoi hän. Soluläjä. Minun rakas Soluläjä. Siitä lähtien mahassani kasvoi Soluläjä eli Solkku. Hänen vanhempansakin ovat abortin kannalla. Hänen vanhempansa ovat tästä erittäin masentuneita. Hänen vanhempansa ovat pettyneitä ja vihaisia. Hänen äitinsä haluaa auttaa muutossa, muttei halua nähdä minuua tämän ”temppuni” jälkeen. Hän rukoilee, että poikansa löytää kivan tytön, johon hänelläkin olisi helppo ihastua. Olemme molemmat lähes 3kymppisiä.

Oloni on epätodellinen. Minua palelee jatkuvasti ja verensokeri laahaa liiankin matalalla. Eräänä aamuna herään ambulanssimiesten antaessa minulle glukoosia suoraan suoneen. Miten minun Soluläjä? Hänellä ei ole hätää. Isä on toiminut, miten olen opettanut ja kaikki on pian taas hyvin. Hampaat kalisten suoritan koulua. Harjoittelemme nukeilla vauvan elvytystä, käymme läpi kuolevan lapsen hoitoa, käsittelemme sikiövaurioita. Verenpaineeni temppuilee ja lääkitystä lisätään. Toukokuu alkaa muuttua kesäkuuksi.

Käyn neuvolassa ja naikkari kiinnostuu minusta. Tarvitsen foolihappolisän sitä hermostoputken sulkeutumista varten. Ehtiikö enää ku näillä vkoilla se tapahtuu? ”Ei sitä voi koskaan tietää” sanoo kätilö. Neuvolan terkkari on ihana. Hän kuuntelee vuodatusta miehen vanhemmista. Ne vaan on niin eri maailmasta. Julkisivun kiillottajia ja tunteiden tukahduttajia. Minä sanon mitä ajattelen. Heillä on etäinen suhde poikaansa (jännästi niitten mielipiteellä silti on SUURI merkitys), minulla läheinen: kateutta? Juttelemme syömisistä ja liikkumisesta. Lopuksi hän käskee minun rentoutua ja unohtaa ne paskat isovanhemmat (käytti nimenomaan tota sanaa:D). Ensiultra lähestyy. Jännittää, että onko siellä ketään. Olin yllättynyt, kun Suomessa raskautta ei varmisteta verikokeella. ”Oletamme, että raskaana ollaan, jos testi niin näyttää. Ultralla sit varmistetaan myöhemmin.” sanoi kätilö. Sitten se ultra. Isä ei tule. Olisi kuulemma liian tiukka paikka. Lupaa tukea, mikäli mitään lasta ei olekaan, muuten ei voi luvata mitään. Sisko tulee mukaan. Lääkäri ultraa. ”Yksi elävä sikiö” sanoo lääkäri. Meinasin kysyä, et ai onks siellä kuolleitakin. En kysy kuitenkaan. Tuijotan ruudulla pyörivää hahmoa. ”Todella runsasliikkeinen” sanoo lääkäri. Tekee mieli itke. En kuitenkaan itke, koska tämä sisko on hullu hössöttäjä, ei siis lisätä bensaa liekkeihin. Illalla tuijotan ultrakuvia. Minun rakas Soluläjäni. Näytän kuvia miehelle. Ehdotan, että hoidan lapsen yksin ja hän katoaa kuviosta. Hän loukkaantuu. Hän aikoo kantaa vastuunsa. Mitä se sit tarkottaa? Hän ei osaa sanoaa. ”Katsotaan” sanoo hän. On juhannus.