Sekalaista sepustusta

Ja niin starttasi tämäkin syksy. Mielestäni tosin syksy alkaa vasta syyskuun ensimmäisenä päivänä, kun ilma yhtäkkiä onkin kirpeän raikas eikä enää leppeän lämpöinen. Olen aina rakastanut syksyä, jo ihan siksikin, että silloin on synttärini.Syksyn paras fiilis on, kun saa ekaa kertaa verhoutua villapaitaan.

Moni syksy on alkanut opinnoilla. On pitänyt jälleen kerran hankkia kalenteri, täyttää se luennoilla, harrastuksilla, töillä, juhlilla ja niin edelleen. Tämä syksy on sitenkin vähän ristiriitainen. Koulu kyllä taas alkaa, mutta silti tilanne on aivan toisenlainen. Nyt kalenteri täyttyy luennoista, opinnäytetyönteosta, harrastuksista ja lapsen tarha-ajoista. Enää iltoja ei voikaan täyttää töillä ja muilla menoilla vaan ohjelmasta huolehtii reipas taapero. Lapsihan viettää jo pitkät koulupäiväni tarhassa, joten hirvittävän usein en henno häntä enää iltaisin tai viikonloppuisin laittaa hoitoon. 

Niin se tarha. Uusi, tilava ja hyvällä paikalla. Kiva henkilökunta ja ihania kanssatarhailijoita. Vielä kun lisätään se, että lapsi on sopeutunut uuteen tilanteeseen todella hyvin ja selvästi viihtyy tarhasta, voi vain ihmetellä, miten hyvin tämä suuri muutos on tapahtunut. Ajattelin ennen tarhan alkua, kuinka ihanaa olisi viimein päästä takaisin aikuisten maailmaan ja pois hiekkakakkulandiasta. Olen kuitenkin hämmästynyt, kuinka nopeasti ikävä lasta kohden herää nyt, kun erossa olo ei olekaan hetkittäistä omaa aikaa vaan ihan arkipäivää. Oma sopeutumiseni onkin mennyt lasta huonommin. Se voi tosin johtua myös siitä, että opparin teko hieman hirvittää ja sen vuoksi syksy tuntuu jo nyt raskaalta.

Sain jalastani loistavia uutisia: murtuma on parantunut ja enää liikuntaa ei tarvitse rajoittaa. Tosin lääkäri kehotti tällä kertaa pysymään kohtuudessa.. Olen jo kokeillut juoksua varovasti salilla ja ai että kun se tuntuu hyvältä! Salitreeni maistuu vähän puulta, mikä johtunee liian suppeasta ja vähäisestä ruokailusta. Sitkeästi olen vetänyt ohjelman läpi kerta-pari viikkoon ja spinnit päälle. Kuhan tää syksy tästä kunnolla käynnistyy, pitää laatia järjestelmällisempi liikunta-aikataulu. Koulussa on myös se hyvä puoli, että ainakin kerran päivässä tulee syötyä kunnon lämmin ruoka lisukkeineen.

Lapsen isän kanssa on sujunut nyt ihan hyvin. Tosin tässä nyt näyttää käyvän niin kuin keväällä ennustin. Silloin isän syy vähäisiin tapaamisiin oli gradu ja hän vakuutti, että sen valmistuttua hänellä olisi taas aikaa vähintään kahteen tapaamiseen viikossa. Sanoin jo silloin, että mikäli on halua, sitä aikaa lapselle pitää järjestää elämäntilanteesta riippumatta. Ennustin jo tuolloin, että gradun jälkeen löytyy varmasti uusi tekosyy ja kun se poistuu, niin taas uusi. Ja niinhän siinä kävi. Nyt aikaa vie ihan vain hänen uuden perheen arki. Olen ehdottanut, että tapaamiseksi riittäisi jo se, että isä hakisi lapsen tarhasta. Tuo veisi hänen ajastaan maksimissaan tunnin, mutta ei, sekin olisi liikaa pois uudelta perheeltä. Meinaa taas hieman loppua ymmärrys kesken.

Lapsi kaipaa ihan valtavasti isäänsä. Hän kantelee kontaktoitua isän kuvaa ja halailee kuvaa. Hän haluaisi soittaa isälleen, mutta isä ei halua puhua hänen kanssaan, koska puhelin on minun. Lapsi jopa herää välillä öisin itkemään isää. Vaikuttaako tämä sitten isän käytökseen? No ei sitten mitenkään. En ymmärrä, miten hän voi vaan kävelläpois, kun lapsi huutaa ovella kurkku suorana hänen peräänsä. Hirvittää jo ne lapsen kysymykset, jotka hän isompana tulee isästään esittämään. Miten niihin osaa vastata neutraalisti ilman, että lapsi huomaa oman vihani ja katkeruuteni?