Lapsi

Havahduin syksyn aikana siihen, ettei minulla ole enää edes taaperoa vaan minulla on lapsi. Iso neiti, joka osaa jo vaikka mitä! Hän osaa mm. laskea kymmeneen (järjestys vaihtelee), ”alkaa hommiin” (siivota) ja hän muistaa asioita ilmiömäisen hyvin (ole varovainen, mitä lupaat, sillä se pitää myös pitää). Hänen tukkansa on pitkä, hänen silmänsä ovat kirkkaat ja hymynsä aito. Hän on kuin ilmetty miniversio minusta, niin hyvässä kuin pahassa.

Tyttö halusi katsella keskola-ajoista tehtyä valokuvakirjaa. Siellä se isikin oli monessa kuvassa ja neiti kommentoikin napakasti ”Minun isini!”. Kuiskasin hänelle, että niin onkin sinun, eikä kenenkään muun. Ja että isi rakastaa paljon vaikkei täällä meidän kanssa olekaan. Oli myös jännä huomata, miten lapsi nyt ymmärsi, että hän itse on se vauva kuvissa. Aikaisemmin se on ollut joku muu ”ajankohtainen” vauva (esim. siskoni vauva). On se niin fiksu!

Lapsi on alkanut leikkimään perhettä. Hän tykkää nimetä lelujaan, ja kokoonpano on yleensä hän, isi ja..äiti. Ei se uusi onni vaan äiti. Hienoa, että lapsi ymmärtää sen, mitä minä ja isänsä emme suostu myöntämään. Siis sen, että kyllä me tavallaan olemme vieläkin se tietynlainen ydinperhe, jonka ympärille hänen maailmansa rakentuu. Olenkin aiemmin pitänyt perhettä enemmän henkisenä kuin konkreettisena asiana: perhettä ovat ne ihmiset, joita rakastat ja ovat tärkeitä. Lapsen isän kiveen hakattu ydinperheajatus on saanut minutkin poikkeamaan aiemmasta mielipiteestäni ja myös minä olen hokenut tuota ”Me emme ole perhe”:ttä. Jos siis 2-vuotiaskin asian ymmärtää, niin pitäisköhän meidän aikuistenkin..

Olen käynyt pitkin syksyä perheneuvolassa keskustelemassa ja se on kyllä helpottanut omaa oloa. Siellä kysyttiin, mistä tekemisestä nautin lapsen kanssa. En oikeastaan osannut vastata tuohon. Lapsi on niin kiinteä osa päivääni ja elämääni, hyvine ja huonoine puolineen. Kliseisesti sanottuna nautin joka hetkestä (en kyllä varmaan aina juuri siinä tilanteessa), koska jokainen hetki on kuitenkin ainutlaatuinen tämän pienen ihmeeni kanssa. Tuo hänen ihmeellisyytensä meinaa välillä unohtua, kun sadatta kertaa kieltää häntä repimästä koko lipaston sisältöä lattialle, mutta juurikin em. mainitun vauvakirjan katselu palauttaa nopeasti sen nöyryyden ja kiitollisuuden lapsesta. Ja onhan se vaan maailman paras tunne, kun lapsi haluaa syliin ja rutistaa koko 12 kilon voimalla sekä muiskauttaa pusun päälle. Yks ilta, kun olimme menossa nukkumaan ja lapsi vain riehui, tuntui etten kohta jaksa vaan menen vessaan huutamaan/itkemään/potee huonoa omaatuntoa. Lapsi kapsahti kaulaan ja sanoi ”Minä äiti lakastaa”. Itkuhan se tuli.

Olen miettinyt jo ensi kesää ja siitä lähinnä töihin menoa. Toisaalta haluaisin vielä viettää koko kesän lapsen kanssa ilman päivätyötä. Toisaalta haluaisin kartuttaa työkokemustani. Katselin kuvia viime kesältä ja ai että olin ruskea! Jospa löytyisi vaikka puolikas työaika jonnekin neuvolaan, niin silloin voisin saada molemmat puolet. Onneksi/ikävä kyllä kesään on vielä aikaa.

Tänään on se mun viikottainen vapaa päivä eli isä haki lapsen eilen tarhasta ja tuo kotiin iltapäivällä. Tänään ohjelmassa olisi parturi (viimeksi 1,5 vuotta sitten) ja sitten kavereiden hääjuhla. Ihana päivä ja ilta siis tiedossa, avecina lapsi<3 Nyt sitten vielä ennen uutta päätä kahvia ja aamupalaksi lämmintä fetasalaattia. Hyvää viikonloppua ihanat!