Henkinen etäisyys

Mainitsinkohan aiemmin, että olen käynyt syksystä asti perheneuvolassa juttelemassa tästä huoltajuuskuvion vaikeudesta ja vähän kai tämän elämän vaikeudesta ylipäätään. Aluksi lapsen isä oli tulossa myös, mutta kun hän kuuli, että aluksi sinne menisimme vain me lapsen vanhemmat, eikä hänen uusi onnensa pääsisi mukaan, hän torppasi idean. Ei suostunut menemään edes yksinään, vaikka hänelle jos jollekin se ois tullut tarpeeseen. Hän olisi voinut kerrankin puhua tunnoistaan ilman minun tai uuden onnen painostamista, mutta ei niin ei.

Kuukaudesta toiseen olen puhunut tuolla perheneuvolassa meidän kahden suhteesta ja kommunikoinnin vaikeudesta. Kuukaudesta toiseen he ovat kehottaneet minua pitämään mahdollisimman vähän yhteyttä hänen kanssaan. Kuukaudesta toiseen olemme lapsen isän kanssa provosoineet toisiamme parhaan kykymme mukaan. Välillämme on siis edelleen ihan liian kiinteä henkinen yhteys, joka ei liity mihinkään ylipääsemiseen tai kiintymykseen. Ihan kuin edelleen tarvitsisimme toisiamme voidaksemme tuntea olevamme elossa. Sillä kukaan ei koskaan ole aiheuttanut minussa (tai hänessä) niin suuria (negatiivisia) tunteita kuin hän (minä). Olemme kai niin tottuneet tähän taisteluasetelmaamme (asemasodan ja kylmän sodan vaihteluihin), ettei kumpikaan osaa oikein muuten olla. Jos toinen yrittääkin muuttaa käytöstään ja tilannetta, niin toinen vetää molemmat takas vanhaan. Ja toisinpäin. Perheneuvolan työntekijät lohduttivat, että edistystä on jo tapahtunut syksyyn verrattaessa ja muutos on hidas prosessi. Tottahan se on, ettei tätä soppaa hetkessä keitetty, joten kaipa sen jäähtymiseenkin menee paljon aikaa.

Kuten aiemmin kerroin, ilmoitin lapsen isälle, etten halua mitään sähköistä kommunikointia välillemme ja ainakin toistaiseksi se on pitänyt molemmin puolin. Oloni on kyllä ollut kevyempi, kun ei ole tarvinut odottaa/pelätä, milloin taas tulee seuraava viesti/uhkaus. Tähän pätee näemmä sama kuin esimerkiksi tupakanpolton lopettamiseen: se pitää olla kerrasta poikki, koska pelkkä vähentäminen ei koskaan auta vaan palaat nopeasti vanhoihin tapoihin.

Eräs ystäväni sanoi minulle suoraan, kun väitin, etten minä ole enää lapsen isässä kiinni, että ”No olethan! Sä puhut ja selvästi mietit sitä usein. Ihan sama vaikka muistelisit sitä mitä teillä oli etkä haikailis sitä takasin, mut kuitenkin se vie ihan liikaa sun henkistä kapasiteettia!”. Niinnoniin. Tottahan se on. Löysin itseni katselemasta vanhoja Irc-gallerian kuvia. Kylläpä oltiinkin nuoria ja nättejä! Oon ihmetelly, miten mä siihen muka niin kovasti aikanaan ihastuin, mutta kun kattoo noita kuvia, niin miksen ois. Komia kuin mikä. Samalla huomaan ajattelevani, että voi kumpa en ois menny silloin sinne baariin ja ajautunut keskusteluun lapsen isän kanssa. Tosin tuo ajatus pitää pyyhkäistä nopeasti pois, koska silloin ei olisi lasta. Miten sieltä menneisyydestä pääsisi pois? Ei riitä, että ei enää usko yhteiseen tulevaisuuteen, pitäisi saada nämä kaikki tunteet pois ja oikeasti nähdä tyyppi vain lapsen isänä. Totuuden laukoneella ystävälläni oli myös vastaus tilanteeseen: ”Kun sä rakastut uudestaan, se tyyppi katoaa vips vaan ja sä et enää ees mieti sitä!”. Sitä odotellessa siis.

Toisaalta mitä sitten, jos en haluakaan rakastua. Tiedän kyllä, ettei sitä voi valita, jos kohdale sopiva osuu, mutta jos henkisesti kuljen laput silmillä ja etsin kaikista vaan vikoja, Amorin nuolen on vaikeampi osua. Ehkä mä haluankin elää tässä limbossa ja fiilistellä sitä mitä oli, kykenemättä menemään kunnolla eteenpäin. Voi olla, että pelkään, ettei kukaan enää rakastu minuun. Se, että ihminen, jolle annoin oikeasti kaikkeni, jätti minut ja siirtyi seuraavaan, on todellakin rikkonut jotain syvällä minussa. En tiedä pystynkö tai haluanko korjata vammaa. Olisi hirveän ylevää kyetä ajattelemaan, että nuo kokemukset ovat vain osa minua ja muovanneet minua ihmisenä, mutta siihen en pysty. Minä olin jumankauta oikeen hieno ihminen ilmankin, että mun sydän revittiin rinnasta ja sisin hajosi kappaleiksi. En minä tätä olisi kaivannut osatakseni arvostaa sitä, mitä minulla on. Miksen ollut vahvempi ja antanut ajoissa periksi? Miksei hän ollut vahvempi ja jättänyt aiemmin? Miksi minä edelleen olen niin kiinni hänessä? Miksi hänkään ei näemmä pääse minusta yli? Joo tiedän, että jos noi ois toteutuneet, niin lasta ei ois ja sitä en tahdo, mutta kuitenkin.

Olen kyllä taitava huijaamaan myös itseäni. Kyllähän minulla on sitä paskiaista ikävä. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Onneksi enemmäkseen vähemmän. Onkohan tää sitä Tukholman syndroomaa? Vaikka kuinka pahasti olen lapsen isältä ottanutkin kuvainnollisesti pataan, näen silti myös hänen hyvät puolensa ja olen valmis puolustamaan, jos joku (muu kuin minä) häntä haukkuu. Pitää varmaan Googlettaa, miten ko. syndroomasta parannutaan. Ehkä sitten en olekaan enää meidän suhteemme panttivanki vaan oikeasti kykenevä ja haluava rakastumaan uudelleen. Vaikkakin se tietäisi uutta kierrosta pataan saantia.