Rakkaus satuttaa…

…ja siitä eroon pääseminen vielä enemmän. Tänään on taas sellainen päivä. Ikävä sitä jotain, mitä ei koskaan ollut, riipii ahdistuksesta riutunutta sisintäni. Näen sielunmaisemani olevan täynnä ensipakkasen käpristämiä koivunlehtiä. Ne ratisevat jalkojeni alla, kun vaellan polulla, jonka päässä tiedän olevan sen autuaan olotilan, kun ei ole enää ikävä. Toisaalta siinä hitaasti askeltaessani tiedän, etten ehkä ikinä saavuta päämäärääni. Olen jo useasti poikennut polulta, eksynyt tiheään kuusikkoon, jossa on vain kipeitä muistoja ja lukemattomia pieniä, ihania asioita, jotka pitävät hänet tiukasti mielessäni. Välillä kuusikko jälleen harvenee ja löydän polun uudelleen. Jokainen kiva asia, joka minulle sanotaan tai minulle tapahtuu, ja jotka eivät liity mitenkään häneen, saavat minut ottamaan askeleen eteenpäin. Päälimmäisenä on kuitenkin edelleen tunne, että minut on jätetty yksin loputtomaan erämaahan. Enää ei ole häntä vetämässä minua eteenpäin vaan jokainen askel pitää ottaa yksin. Tuntuu kuin olisin sodassa aseettomana. Toisaalta tiedän, että minulla on jo kaikki, mitä tarvitaan perille pääsyyn, mutta reppu selässäni on niin raskas, ettei matkani etene haluamallani vauhdilla. Edelleen hylkäyksentunne on niin voimakas, että se on lähes tulkoon häpeää. Miksi minä en ollut se joku hänelle? Miksi oma itseni huijaa minut kerta toisensa jälkeen uskomaan, että olen unohtanut sen tunteen välillämme? Jokainen kerta, kun havahdun todellisuuteen, on ennen kaikkea pettymys. Petyn kerta toisensa jälkeen omaan heikkouteeni ja keinottomuuteeni. Minua yritetään kyllä auttaa, mutta en osaa ottaa apua vastaan. Rakkaus oli maailman ihanin tunne, mutta siitä luopuminen niin kipeän tuskaisaa, ettei sitä toivo pahimmalle vihamiehellekään.