Pitkän päivän ilta

Aamuisen sumuisen ahdistuskohtauksen hälvennyttyä peruutin kuilun partaalta takaisin kovemmalle maalle. Luvassa oli retki SnadiStadiin. Seuraamme liittyisivät se tyyppi, jota vähän niinkuin tapailin vakavammin keväällä, ja hänen lapsensa. Jotain siitä aamuisesta kuitenkin oli vielä jäljellä, sillä ”näin” eksän viidesti matkalla Ruoholahteen. Yhden kerran sydämeni valahti polviin, kun yhtäkkiä haistoin hänen tuoksunsa. Luojan kiitos se olikin vain joku muu.

Retki oli oikein onnistunut: lapset viihtyivät hyvin yhdessä ja me aikuisen hieman rupattelimme siinä sivussa. Tilanne ei onneksi muodustunut missään vaiheessa epämukavaksi (tyyppi on välillä viestinyt olevansa edelleen kiinnostunut). Välipalaa syödessämme vaivuin ajatuksiin ja mietin, kuinka onnellinen uusioperhe me voisimmekaan olla. Tyypin lapsi on kuulemma yleensä hyvin varautunut ja arka vieraita kohtaan, mutta minuun hän suhtautui heti kuin hyvinkin tuttuun ihmiseen. Sanoinkin tyypille, että lapset ovat aina tykänneet minusta, koska en ole mikään jäykistelijä (niinkuin harmittavan moni aikuinen lapsen näkökulmasta on) ja koska olen itsekin vähän kuin lapsi (mä siellä taisin eniten laskea liukumäistä..). 

Niin se onnellinen perhe. Samaan aikaa kun mietin tuota, tajusin, että se myös se oli utopiaa. En tunne tyyppiä kohtaan oikeastaan mitään, mikä olisi minun mielestäni onnellisuuden edellytys. En intohimoa, en polttavaa tunnetta rinnassa ja vaikeutta hengittää hänen seurassaan, en edes halua koskettaa häntä. Nyt kun asiaa ajattelen, en edes tapaillessamme tuntenut yhtään mitään. Se suhteen yritelmä taisikin vain olla taas uusi huijaus, jolla yritn vakuuttaa olevani eksästä yli. Äkillistä halua sopia joukkoon, perustaa ”oikea” perhe ja täyttää sisäisen konservatiivini odotukset. Onneksi kuitenkin havahduin ajoissa. Jos jotain olen eksästäni oppinut, niin sen, ettei suhteen kuulu olla alusta asti vaikeaa ja päälimmäisenä ei ole kysymys ”Haluanko sittenkään?” vaan ”Miten tästä eteenpäin yhdessä?”. Tyhjästä on paha nyhjästä, niinkuin äiti sanoisi.

Kävimme reippailun jälkeen vielä lapsen kanssa kahdestaan syömässä. Siinä katsellessani väsynyttä prinsessaani tajusin, että kyllähän me riitämme. Minulla on jo kaikki, mitä tarvitsen onnellisuuteen. Ääni päässäni sanoo, että jotta olisin oikeasti onnellinen, tarvitsisin myös eksän rinnalleni. Kuitenkin toinen, edellistä pienempi, ääni kuiskii etten tarvi. Tuo ääni on vielä pieni ja heikko, mutta kuitenkin kovempi kuin vielä jokin aika sitten. Sanoin lapselle, että äiti on onnellinen, kun saa olla juuri sinun äiti. Tästä pääsenkin kätevästi siihen tämän päivän keskeisimpään ideaan. Alan kerätä itselleni onnellisuus purkkia. Ideana on kirjoittaa lapuille asioita, joista on onnellinen. Näitä lappuja kerätään koko vuosi purkkiin ja purkki avataan ensi uutenavuotena. Vaikka silloin tuntuisi, että vuosi oli paska/vaikea/raskas/jne., lapuista on luettavissa myös ne siihen sisältyneet onnenhetket. Tämän päivän lappuun kirjoitin siis ”Minä olen onnellinen, koska saan olla äiti maailman ihanimmalle prinsessalle, omalle tyttärelleni.” . Toivottavasti huominen tuo tullessaan uusia aiheita onnellisuuteen ja että muistaisin olla joka päivä onnellinen asioista, mitä minula jo on. Nyt kuitenkin tenttiin lukua ja karpalolonkero. Kauniin kirpakkaa viikonlopun jatkoa, ihanat!