Parisuhde

Noin kaksi viikkoa sitten meuhkasin viimeksi yhdelle ystävälleni, kuinka en ikinä, siis ikinäikinäikinä, halua mitään parisuhdetta. Lopun voittekin arvata.. Minä ikuinen parisuhdepessimisti, sinkkuuden iloja ylistävä ja sitoutumiskammoinen ahdistuja olen parisuhteen toinen osapuoli. Miten tässä näin kävi?

Puheet siitä, että ne vanhat traumat kyllä unohtuu, kun sen oikean kohtaa, pitävät täysin paikkansa. Kertaakaan en ole miettinyt, haluanko tätä oikeasti tai onko hän sopiva minulle. Hänen kanssaan on vain niin hyvä olla. Oleminen on myös helppoa: voi vain nauttia toisen seurassa, nauraa tyhmille jutuille ja pussailla kuin teinit pitkään ja hartaasti. Pohjavireenä ei olekaan se jäytävä epävarmuus, johon eksän kanssa totuin, vaan minusta tuntuu halutulta. Hänellä ei ole mitään reunaehtoja tai vaatimuksia, että jos olisit sitä tai tätä, niin sitten tykkäisin. Hän tykkää minusta juuri tällaisena . Kun kysyin häneltä, miksi hän pitää minusta, oli  vastaus se, että minusta paistaa särmä läpi. On niin ihanaa, kun voi rauhassa olla ihan oma itsensä ilman, että toinen säikähtää sinun olevan hänelle liikaa.

Nauratan jo itseänikin, kun karmeasta väsymyksestä huolimatta jaksan koko ajan hymyillä. Tai siis en hymyillä vaan virnistellä kuin mikäkin idiootti. Tekisi mieki vaan laulaa, vaikka taivaalta tulee vettä suoraan naamaan. 

P.s. Olen löytänyt tien ulos siitä kamalasta erämaasta ja reppu on tyhjentynyt kertaheitolla!