Parisuhteen siedettävä keveys

Jos joku olisi reilu kuukausi sitten kertonut minulle tilannekuvauksen tästä aamusta, olisin nauranut kauan ja hartaasti. Itse join rauhassa kahvia ja selasin nettiä. Lapsi istui miehen kainalossa peiton alla ja he katsoivat kännykästä muumeja. Tunnelma oli kotoisa, erittäin kotoisa ja ah niin vaivaton. Tunsin oloni niin hyväksi ja jotenkin rauhalliseksi. Tässä ei ole mikään kiire minnekään (paitsi tarhaan ja kouluun). Suhteemme on vain soljunut eteenpäin ja me sen mukana. Joka päivä opin hänestä jotain uutta ja tunnen jotain uutta. Joka päivä eksän jättämät arvet vaalenevat ja huomaan hymyileväni vapautuneemmin kuin kymmeneen vuoteen. 

Nykyinen onni koostuu monista pienistä ja isoista jutuista. Hän saa minut nauramaan, koska jaamme samanlaisen vinksahtaneen huumorintajun. Hän tulee hienosti toimeen lapsen kanssa ja lapsi selvästi nauttii miehen seurasta (heittää korkealle). Hän koskettaa pyytämättä; silittää poskea kun olen nukahtamassa hänen kainaloonsa, sipaisee selkää ohimennessään ja pussaa kaulasta kun tiskaan. Hän tekee ruokaa eikä omaa mitään ruokarajoitteita (paitsi talkkunapuuro ei kuulemma uppoa, muttei uppoa minuunkaan). Hiljaiset hetket eivät ole kuumottavia vaan toisen seurassa voi myös vain olla. Ja seksi.. Ou-mai.. Luulin, ettei se voisi kenenkään kanssa tuntua niin hyvältä kuin eksän, koska rakastin häntä niin paljon. Ei saisi vertailla, mutta seksi tämän nykyisen kanssa on jotain, mitä en voi tai halua sanoin kuvailla. Häneltä saan kaipaamaani älyllistä haastetta ja toisaalta hänessä tuntuu olevan vastusta kovapäiselle luonteelleni. Voisiko siis olla, että tämä on nyt se ihminen, jonka kanssa jakaa ilot ja surut, aurinkio ja sade? Hyvältähän tämä vaan tuntuu, joten todettakoon tähän äitini sanoin: hyvin menee, mutta menkööt!