Ne kolme pientä sanaa

Lausuin ne sanat ääneen eilen. Minä rakastan sinua. Mies ei vielä ollut samalla asteella, mutta se ei tuntunutkaan yhtään pahalta, sillä tiedän, että hänkin on menossa sitä kohti. Eksän kohdalla olin aivan rikki ja hajalla heti, jos eksä ei vastannut sanoihini samoilla sanoilla. Nyt aikuistuneena ja toivottavasti viisaampana ymmärrän, että ihmiset tuntevat erilailla ja tunteet kehittyvät omia aikojaa. Tunteita ei kannata pakottaa, mutta Antskua (tai siis Maikkua) lainatakseni miulla on oikeus miun tunteisiin. Tämä rakkaus tuntuu hyvältä, kuplivalta ilolta ja varmalta. Tämä rakkaus ei ole epätoivoista ja takertuvaa, enkä tunne eläväni maailmassa, jossa onneni on vain miehen käsissä.

Ennen sanojen ääneen sanomista, mietin, voiko ne jo lausua toiselle, olemme olleet yhdessä kuitenkin suhteellisen vähän aikaa. Mutta kuka sen nyt määrittelee, mikä on riittävä aika rakastumiseen? Rakastuminen on mielestäni primitiivireaktio, joka perustuu intuitioon toisesta. Sitä vain tuntee toisen olevan se joku. Rakastaminen on taas toinen juttu. Siihen pääsee vasta, kun toisesta tietää niin hyvät kuin huonot puolet ja haluaa toisen silti. Olen rakastunut vain yhteen ja rakastanut vain yhtä miestä ennen tätä. Siksi onkin niin kutkuttavaa tuntea tämä ihana olo taas monen vuoden jälkeen. On ihanaa olla rakastunut, hymyillä, nauraa ja unohtaa hetkeksi elämän ikävät puolet. Nyt vain tukka auki kevättä kohti! Hittovie minä oon niin tämän ansainnut!<3