Tässä elämä on

Edellisestä postauksesta on aikaa. Osasyy siihen on, että uusi mieheni sai tietää blogista. Olin unohtanut sivun auki koneelleni ja mies kommentoi ohimennen, että ei tiennytkään, että pidän blogia. Asia ei sinänsä minua haitannut, mut jotenkin tietyn anonyymiyden menettäminen harmitti. En usko, että mieheni luki tai lukee blogiani, mutta kuitenkin. Toinen syy on ollut laiskuus. Monta kertaa olen aloittanut kirjoittamaan, mutta teksti on aina jäänyt kesken. Nyt kuitenkin tuntuu hyvältä hetkeltä päivittää kuulumisiani: olen yksin kotona, lapsi isällään ja mies töissä.

Ensinnäkin lapsi. Hänestä on kasvanut kohta 4v hieno ihmisen alku. Hän on reipas, räiskyvä, touhuileva, kiukutteleva, maailman suloisin prinsessa. Frozen ja play doh-muovailuvahavideot Youtubessa. Hän tulee öisin sänkyymme nukkumaan, aamulla hänen ensimmäinen sanansa on ”äiti” ja viimeisenä illalla hän haluaa, että äiti lukee ja laulaa (vaikka mulla on kamala ääni). Hän osaa puhua paljon, laulaa paljon ja tanssii kaikista eniten. Harmaita hiuksia elämään toi tarhan vaihto, jolloin rakkaimmat ystävät joutuivat eroon toisistaan. Uudessa tarhassa on vain muutama oman ikäinen tyttö, jotka ovat olleet kauan samassa ryhmässä. Tyttöni seuraa siis äitinsä jalanjälkiä ja leikkii nyt mieluummin poikien kanssa. Onneksi paras ystävä asuu aika lähellä ja pääsemme vierailemaan toistemme luona. Iso tyttöni aloittaa tanssikoulun ylihuomenna. Kohta hän meneekin jo oikeaan kouluun. Aika juoksee liian nopeasti.

Vuoden takainen uusi mies on nyt ”vain” mies. Suhteemme on edelleen vain soljunut eteenpäin ilman suurempia karikoita. Edelleen hän koskettaa ohi mennessään, pussaa niskaa tiskatessa ja vetää illalla kainaloon. Hän ajaa minut päivittäin hulluuden partaalle, mutta silleen hyvällä tavalla. Rakastan häntä paljon ja uskon, että tämä on se oikea ihminen minulle. Hän antaa minun kiukutella rauhassa, sietää neuroosini ja silittää, kun itkettää. Tosin pitkään aikaan ei ole kyllä itkettänyt. Jännä juttu, miten normaaliin parisuhteeseen ei kuulu jatkuva epävarmuus ja mielensä pahoittaminen.

Valmistuin vihdoinkin terveydenhoitajaksi viime jouluna. Aluksi tein omasta halustani osa-aikaista työtä avoterveydenhuollossa terveysasemalla. Oli ihanaa olla arkisin lapsen kanssa kotona ja vain puuhastella kaikkea kivaa yhdessä. Helmikuun lopussa aloitin kokopäivätyön toisella terveysasemalla. Olen kyllä viihtynyt todella hyvin. Ala tuntuu edelleen todella omalta, vaikka työpäivät ovatkin välillä todella raskaita.

Suurin kriisi viimeisen vuoden aikana oli isäni kuolema viime heinäkuussa. Hänellä oli vaikea neurologinen sairaus, joten kuolema oli vain ajan kysymys. Ensimmäinen tunne isän kuoltua oli helpotus hänen puolestaan. Enää ei ollut kipua, jatkuvaa pallottelua eri hoitopaikkojen välillä ja kaipuuta asioista, joita hän ei enää saisi kokea. Olen aina ollut isin tyttö. Teininä suhteemme oli myrskyisä, mutta löysimme toisemme uudestaan vanhempieni eron myötä. Suru on jo muuttanut muotoaan, enää ei koske niin kamalasti, kun tajuaa, että isällä ei voi enää soittaa. Edelleen itkettää joka kerta, kun lapsi muistelee papan istuvan pilven reunalla isomummin kanssa.

Ja sitten se lapsen isä. Hän meni naimisiin helmikuussa uuden onnensa kanssa. Huoltajuutemme on edelleen ollut ajoittain sangen haastava, mutta tilanne on selvästi tasoittumassa. Edelleen hän välillä inisee, että viestittelymme häiritsee heidän kotirauhaansa, mutta ainakaan uusia rikosilmoituksia ei ole tehty. Taidamme edelleen olla keskenämme siinä teinivaiheessa, emme siis aina osaa äyttäytyä kuin aikuiset. Kumpikin on kuitenkin selvästi oppinut hallitsemaan omaa käytöstään ja olemme askeleen lähempänä oikeasti toimivaa yhteishuoltajuutta.

Ps. Entisestä rakkaasta ystävästä ei ole edelleenkään kuulunut. Silloisesta tyttöystävästään hän on luojan kiitos eronnut.