It´s a little bit funny…

Iik! Hymyilen kuin idiootti koko ajan! Kaikki naurattaa ja mikään ei masenna! Onko tämä nyt sitä…

Pitkään olin sitä mieltä, että ei enää ikinä mitään oikeaa parisuhdetta. Mä en kaipaisi mitään miestä, olisin vihdoinkin taas itsenäinen ihminen. Lapsen isä kertoi vielä viime kesänä, että minä olin raskauteni myötä vienyt hänen uskonsa naisiin. Hän ei tiennyt, voiko hän ikinä enää luottaa keneenkään naiseen ja onko hänestä ikinä enää parisuhteeseen. Tästä alle kuukauden päästä hän jo tapaili päätä pahkaa nykyistä naisystäväänsä. Tarinanopetus? No tietenkin se, että kun se oikea kohdalle osuu, ne vanhat kahleet putoaa hyvinkin nopeasti. 

Olemme tämän ihastukseni kanssa jutelleet siitä, että nyt otetaan ihan rauhassa ja vain katsellaan, josko tästä jotain tulisi. Kuitenkin molemmilla on tosi hyvä fiilis jutusta ja toisistamme. Olisiko siis syytä himmailla vain vanhojen traumojen takia? Edetä hitaasti vain koska se on järkevää?

Ehkä hienointa on ollut tajuta, etten tarvitse toista niin kuin tarvitsin lapsen isää. Tarvitsin häntä niin paljon, ettei elämässä tuntunut olevan mitään   ilman häntä. Nyt tilanne on niin erilainen. Minun ei ole pakko olla toisen kanssa, minä haluan olla, koska se vain tuntuu niin hyvältä.