Onni onnettomuudessa

1.) Lapsi: Maailman ihanin ja rakkain ihminen. Kuitenkin hän on joka hetkinen muistutus isästään. Tuntuu kauhealta edes ajatella näin, mutta joka kerta kun katson lasta, näen hänessä myös epäonnistuneen parisuhteen. Miten voisin unohtaa ja päästä yli hänen isästään, kun lapsi on ilmetty naispuolinen kopio hänestä. Ja joka kerta, kun katson lasta, mietin myös, miksemme voineet onnistua ja elää yhdessä kokonaisena perheenä. Mielestäni muutkin kuin ydinperheet ovat ihan yhtä aitoja perheitä, mutta minä olisin toivonut lapselleni molemmat ns. joka päiväiset vanhemmat. Tuntuu, että suhde lapsen isään jotenkin hajotti minut. En enää osaa olla kenenkään muun kanssa, koska he eivät tunnu samalta eikä minusta tunnu samalta. Tuntuu kuin taas olisi viime syksy: olen niin pirstaleina, niin ikävissäni, niin hukassa. Kuitenkin lapsi on se pohjaton ilonlähde, joka pitää minut jotenkuten kasassa ja järjissäni.

2.) Sali: Lääkäri kielsi jalalla treenaamisen ennen syksyä. Hän kuitenkin lupasi harrastaa jalkaa kuormittamattomia lajeja. Aktivoinkin tänään salijäsenyyden ja huomenna pääsen taas tositoimiin sisäpyöräilyn merkeissä. Varmaan näännyn tunnille, vaikka joudunkin polkemaan koko ajan istuallaan. Olen kevään mittaan tehnyt lihaskuntoliikkeitä vaihtelevalla ahkeruudella, viime kuukauden aikana kuitenkaan en lainkaan. Minusta onkin nyt tullut sellainen laihaläski (hirveä muotisana, anteeksi). Pakko on kuitenkin päästä vihdoin hikoilemaan ja tuulettamaan aivoja. Jollainhan tämä paska täytyy sisältä pois saada.

3.) Hormonit: Elättelen toivoa, että tämä eksän kaipuu olisi vain hormonien temppuilua. Enhän minä voi oikeasti kaivata sitä ihmistä. Enhän?