Juhannushan se oli ja meni. Vietimme sen lapsen kanssa kahden, ulkoilimme ja söimme hyvin. Perjantaina vaunuilimme useamman tunnin lenkin ja sen jälkeen olivat kyllä rusketusrajat kohillaan. Lauantaina teimme yhen kaverin kanssa hamppareita ja siinä ne aktiviteetit olivatkin. 

Alkuviikko on mennyt urheillessa. Maanantain spinni vaihtu salivajakkeiluun, ku tää äitipää muisti alkamisajan väärin. No tulipahan kerrankin kunnolla haastetta myös yläkropalle. Tiistaina pääsin aamutreeniin eka spinniin ja sitten keskivartalotreeniin. Keskivartalo olikin vähän tulessa sen rutistuksen jälkeen. Lihaksia pääsi onneksi lepuuttamaan saunan lauteille.

Tänään olikin sitten ehkä se viikon urheilullinen kohokohta. Salilla järjestettiin spinnimaraton ulkona. Polkemista tuli yhteensä n. kolme tuntia. Enemmänkin oisi mennyt, jollei verensokeri olisi laahannut koko ajan liian alhaalla. Ensi kerralla osaan tästä viisastuneena vähentää hyvissä ajoin elimistön aktivisen insuliinin määrää. Tosin nyt kun kuulostelee jalkoja, tuo kolme tuntia jäi ehkä juuri sen kipurajan alle. Nyt vielä kun jaksaisi venytellä itekseen, nii pääsee huomenna ylös sängystä.

On tuo liikunta kyllä jännä juttu. Koko alkuvuosi on mennyt ihan pää sumussa, kun päätä ei ole päässyt mitenkään tyhjentämään hikoilun muodossa. Nyt ajatus kulkee ja mieli on virkeä. Olen myös huomannut, ettei lapsen kanssa olo tunnu enää niin uuvuttavalta. Edellisellä tarkoitan siis, etten enää ole ajoittainkaan niin uupunut, että vain odottaisin hetkeä päästä lapsesta edes hetkeksi eroon. Myös se ajatus on koko ajan kirkkaampi, että jumavita me pärjätään ihan kahestaankin.