Olen aina sanonut, ettei minusta tule yhtä niistä äideistä, jotka käyttävät lasta pelinappulana. Olen myös aina sanonut, että vaikka olisin lapsen isälle kuinka vihainen, en estäisi häntä tapaamasta lastaan. Myös sen olen sanonut, että lapsen etu menee aina oman etuni edelle.

En nyt oikein tiedä, olenko pyörtämässä edellä mainittuja sanojani vai mistä tässä on kysymys. Haluan kyllä lapsen tapaavan isäänsä ja luovan suhteen häneen, en kuitenkaan haluaisi sen uuden viettävän aikaa lapseni kanssa. Mistä tämä tunne kumpuaa? Miksi on niin vaikea hyväksyä, että se nainen kuuluu myös lapseni elämään? Miksi on niin vaikea luottaa, että hän kohtelee lastani hyvin? Miksi on niin vaikea hyväksyä, ettemme minä ja lapsen isä päätä lapsen asioista vaan viime kädessä päätösvalta tuntuu aina olevan sillä naisella? Olenko itsekäs, kun vältän lapsen antamista isälleen, koska en itse kestä hänen näkemistään? (Tähän on kyllä selkeä vastaus, jonka tiedän itsekin..) Miksi minulla on eksää ikävä, kun emme ole tekemisissä, mutta aina tavatessamme haluaisin vain lyödä häntä naamaan? Taidan siis pikemminkin haikailla jotain haavekuvaa, jota ei ole edes olemassa. Miksi en osaa nousta tilanteen yläpuolelle ja vain hoitaa lapsen asiat ja unohtaa oman pahan oloni? Miksen osaa olla parempi äiti?

Tänään olisi tapaamisoikeuden mukainen tapaaminen. Meille tuli kuitenkin muuta ohjelmaa tälle päivälle ja olen yrittänyt sopia isän kanssa toista aikaa. Hän ei ole vastannut yhteydenottoihin. Ottaa kyllä niin aivoon, koska kaikki heidän muutoksensa minun pitää kyllä hyväksyä, koska minun aikatauluni ovat niin joustavat, koska olen yksin lapsen kanssa ja vielä kotona hänen kanssaan. Tilanne on kyllä taas niin umpisolmussa. Miten kaksi kerran niin rakastunutta voivatkin nyt olla toistensa pahimmat vihamiehet? Ja miksi h**vetissä meillä on vielä lapsi tässä välissä?