Puhuin eilen ehkä elämäni absurdeimman puhelun: puhuin lähes tunnin lapsen isän nykyisen kanssa.

Tilanteemme oli eskaloitunut siihen pisteeseen, että sekä isä että minä olimme nostamassa käsiä pystyyn ja menossa käräjille. Olimme käyneet lapsen isän kanssa useamman sangen kiihtyneen puhelinkeskustelun, kun hän viimeisen puhelun aikana täräytti, että hänen emäntänsä haluaa puhua kanssani. Itse olin sitä mieltä, ettei minulla ollut sille naiselle mitään asiaa. Ainakaan hirvittävän asiallista asiaa siis.

Hän sitten soitti minulle ja puhuimme pitkän ja valaisevan puhelun. Minun olisi pitänyt tietää eksäni paremmin, olisi pitänyt tajuta, että hänen kykynsä välittää toisen ihmisen sanomisia on hyvin rajallinen ja esitystapa kylmä. En osannut oikeen suhtautua tilanteeseen, koska tuntui, että puhun aivan eri ihmisen kanssa kuin minkä kuvan olen lapsen isän puheista saanut. Tämä nainen ei ilmeisesti olekaan se takertuva ja mustasukkainen ilkeä äitipuoli, joksi hänet olen kuvitellut. Hän vaikutti itse asiassa oikein mukavalta ja asialliselta, tosin liian aikuismaiselta ja vakavalta minun makuuni.

Puhelu oli toisaalta myös uusi alku. Sovimme, että mikä on tapahtunut, on tapahtunut eikä menneitä tarvitse enää kaivella. Keskitymme nyt luomaan toimivat tapaamiset ja yritämme ottaa kaikkien tarpeet mahdollisimman hyvin huomioon. Se vaatii kaikilta venymistä ja pitkää pinnaa, mutta yritetään.

Vaikka nyt sitten onkin ns. rauha maassa tämän uuden naisen kanssa, huomaan edelleen vihaavani lapsen isää. Joka kerta kun näen hänet, tekee mieli lyödä häntä naamaan. En oikeen tiedä, mistä tämä tunne kumpuaa. Mielestäni olen päässyt hänestä yli, en ole katkera saatikka mustasukkainen enkä tunne enää edes haikeutta mennyttä suhdetta kohtaan. Voi toki olla, että ikävästi projisoin häneen kaikki elämäni huonot asiat, koska hän on niin helppo kohde. 

Niin ja se ihastus. Seinä tuli vastaan, koska mies olisi halunnut jossain vaiheessa yhteisiä lapsia ja minä en terveyteni takia voi enempää lapsia saada. Totesin, että homma oli parempi lopettaa ennen kuin kumpikaan kiintyy liikaa. Tuo asia olisi kuitenkin jäänyt aina väliimme ja olisin kantanut asiasta huonoa omatuntoa. Lisäksi pohdin koko tapailun ajan, haluanko oikeasti sitoutua Ja vastaus on ei, en halua. Sittemmin olen käynyt jo uusilla treffeillä ja todennut taas sen, että todellakin niitä miehiä maailmassa riittää. Nyt onkin sitten ihana keskittyä nauttimaan rennosti kesästä ja avoimesta tulevaisuudesta.