Raskas raskaus osa5
Vauva synty siis torstaina ja pääsi perjantaina vvo:lle. Siellä meni varuiksi antibiootti, lisäksi kofeiini, keskostipat ja tietty D. Imettää en aluksi saanut mittavan lääkelistani vuoksi ja vasta maanantaina tuli töihin lääkäri, joka pystyi luvan antamaan. Pumppailin sitten pakkaseen. Ite olin aika huonolla voinnilla korkean verenpaineen vuoksi enkä jaksanu ilmeisesti tarpeeksi pumpata, ku oma maito ei missään vaiheessa yksin riittäny. Vaukku sai luovutettua maitoa oman rinnalla. Aluksi paino tietty tippui ja oli alimmillaan 2010g. Siitä sitten gramma kerrallaan ylöspäin eikä lisänesteytystä tarvittu. Samoin verensokerit pysyivät parin alun matalan jälkeen hienosti. Infektioita ei ilmennyt. Vauvan vointi oli onneksi jatkuvasti tasaista ja hän oli valmis jatkopaikkaan jahka minä kotiutuisin. Osaston hoitajat olivat pääsääntöisesti ammattitaitoisia, empaattisia ja ystävällisiä. Ahdistusta aiheutti vain ristiriitaiset imetysohjeet. Aluksi tuntui, että käyn vvolla kylässä hoitamassa lastani, joka kyllä on periaatteessa minun, mutta kaikkeen kysyin luvan hoitajalta. Jossain välissä tajusin, että minunhan se lapsi on ja (tietty lapsen parhaan puitteissa) sain itse päättää, mitä hänen kanssaan tein. Iltaisin saatoin jäädä vain tuijottamaan nukkuvaa vauvaa. Minä olin nyt sitten virallisestikin äiti. Se 8kk:n jatkuva pelko olikin vaihtunut n.50 vuoden vastuun kannoksi.
Minun vointi olikin sitten epätasaisempaa. Verenpaine koholla triplalääkityksestä huolimatta, mahan turvotus painoi sektiohaavaa ja verensokeri laahasi pohjalukemissa. Pääsin kuitenkin liikkumaan alusta asti vvolla, aluksi pyörätuolilla, sitten tuolia työntäen ja lopulta iteksiinki. Päivät menivät hujauksessa vauvanhoidon, syönnin ja pumppauksen merkeissä. Lopulta turvotuskin lähti liikkeellä ja olo alkoi kohentua. Tunteet menivät yhtä vuoristorataa. Osastolla oli muitakin vauvattomia äitejä. Suurin osa oli normiraskauden kokeneita, joilla oli synnytyksessä mennyt jotain pieleen ja vauva oli joutunut teho/vvo-hoitoon. He itkivät, miksi heillä kävi näin kurjasti ja ei saanut lasta heti rinnalle tms. Olin hiljaa ja mietin, kuinka hyvä tuuri kävi, kun vauvani selviytyi niin vähällä, olinhan varautunut kaikkein pahimpaan. Kun huonetoverin piti päästä kesken yötä vauvaansa katsomaan, tunsin olevani huono äiti, kun itse ajattelin, että lapsi on hyvässä hoidossa vvolla ja nukuin itse.
9vrk:n iässä vauva siirtyi kättärille ja minä kotiiuduin. Onneksi vauvan isä asuu kättärin lähellä, joten asuin hänen luonaan jatkohoidon ajan. Kättärilläkin vauvan vointi oli tasaista. Välillä tuli apneoita ad75, mutta vauva korjasi ne itse nopeasti. Olimme huoneessa, jossa vanhempi sai olla yötä. Olin vain kaksi yötä, sillä huolehtivat hoitajat passittivat minut iltaisin kotiin lepäämään. ”Ehdit ihan varmasti sitten valvoa, kun lapsi on kotona. Ei et ole huono äiti, hyvä äiti pitää hyvää huolta myös itsestään.” Fiksuja naisia.
Parin viikon iässä pääsimme kotilomalle. Olin kauhuissani, kotona ei olisi monitorointia. Päätin, että joku valvoo koko ajan vauvan unta, mutta niinhän siinä kävi, että univelka hoiti hommansa ja koko porukka nukkui sikeästi. Kellon kanssa heräsimme aluksi syömään. Kotiloma meni hienosti, vauva lihoi 400g kolmessa päivässä. Kotiuduimme lopullisesti 7.12 ja painoa oli tuolloin 2465g. Pientä murhetta aiheutti matala hemoglobiini, jonka vuoksi rautalisä aloitettiin heti. Myöhemmin sekin on korjaantunut. Kehitysneuvola sovittiin pidettäväksi, kunhan kehitysikää olisi 4kk (toukokuussa).
Tähän päättyy kertomus elämäni kauheimmasta ja samalla parhaimmasta ajasta. Raskausajan ristiriitojen jälkeen Villestä kuoriutui loistava isä. Hän vietti pikkuvauva-aikana paljon aikaa vauvan kanssa, auttoi yösyötöissä, hoivasi ja rakasti niin vauvaa kuin äitiäkin. Nyt jälkeenpäin on helppo huomata, kuinka tärkeää tuo varhaisen vuorovaikutuksen aika on ja kuinka pitkälle se kantaa. Vaikka Villen ja vauvan tapaamisiin on myöhemmin tullut pitkiäkin katkoja, vauva selvästi tunnistaa aina isänsä ja ilahtuu hänen näkemisestään eniten.