Ja sitten tuli seuraava aamu. Ajatukset risteilivät päässä. Nytkö hän sitten oikeasti syntyy. Voiko olla mahdollista, että se ainoa toiveeni toteutuu ja saan hänet elävänä syliini. Nytkö se 25 viikon jäätävä pelko lopulta poistuu. Mitähän kaikkea Solkussa on vialla. Kauankohan sairaalassa menee, varmaankin ainaki kuukausi. Ja kuitenkin oli kumman tyyni. Nyt loppuisi huoli hänen hapensaannistaan (ainoa joka siitä todella oli huolissaan olin minä itse, virtaukset jne. olivat aina olleet moitteettomat). Olin alusta asti toivonut sektiota ja huonojen silmänpohjien vuoksi sen sainkin. Labra kävi ottaa kokeita ja pukeuduin leikkauskaapuun. Hoitaja tuli kyselemään voinnista ja isästä. Sanoin isän tulevan varmasti myöhässä, niinku hän usein tulee. En saanut lausetta loppuun, kun valkoinen isä kävelikin ovesta sisään. Huh! 7 yhteisen vuoden jälkeen hän oli edelleen paras ystäväni erosta huolimatta. Enää ei pelottanut ollenkaan, kun tiesin ettei yksin tarvitse tästä selvitä. Juttelimme ja nauroimme tyhmille jutuille. Hän otti minusta kuvan, näytin valtavalta ja erittäin pinkeältä. Lopulta yhdeksän jälkeen minua lähdettiin viemään saliin ja isä lähti pukeutumaan. Etukäteen kerrottiin, että isä seuraisi lasta, minne hän sitten menisikin ja missä kunnossa olisikin. Olin aiemmin kysynyt, haluaako hän leikata napanuoran. Ei kuulemma halunnut.
Salissa kaikki eteni ”normaalilla” kaavalla. Nämä asiat oli koulussa käyty läpi, joten keskityin lähimmä vertailemaan teorian ja käytännön eroja. Henkilökunta oli tosi ihanaa ja juttelimme koulustani ja tulevasta leikkauksesta. Spinaali saatiin toisella yrittämällä ja hämmentävä puutumus levisi vartaloon. Isä tuli saliin. Nauroin, koska hän näytti ihan kirurgilta vihreissä kamppeissa. Sitten alkoi leikkaus. Se ei tehnyt missään vaiheessa kipeää, tuntui vain kova paine ja olo oli epämukava. Verenpaineeni pomppasivat ja sain jatkuvasti verenpaine- ja kipulääkkeitä. Ihmettelin kovasti, miksei isä edes silittänyt poskeani. Myöhemmin hän kertoi, että vaikein asia leikkauksessa tälle verikammoiselle miehelle oli se, että hän näki minun kärsivän. Kuulin lääkärien puheet ja ihmettelin, miksei lapsi jo itke. Sitten lääkäri sanoi ottavansa lapsen ulos. Pidätin henkeä ja hoin mielessäni ”itkeitkeitke!”. Ja kylläpä hän sitten itkikin. Se huuto sai kyyneleet silmiin ja ainoa ajatus oli, että lapseni on elossa. Isä pyydettiin vauvan luo ja reipas hoitajan ääni kehotti häntä leikkaaman napanuoran. Nauroin ajatuksissani. Ei ne sitte paljo kyselly, et haluuko leikellä. Huuto jatkui kovana. Myöhemmin isä kertoi, että vauvalla oli ollut jo siinä vaiheessa maski. Ei se siltä kyllä kuulostanut. Lapseni oli ollut aluksi hyvä vointinen, mutta sitten hapentarve oli alkanut nousta. Lasta lähdettiin viemään ”osastolle” ja isä lähti mukaan. Sitä ennen häntä käytettiin poskellani. Voi että hän oli niin kaunis! Minä siis jäin saliin ommeltavaksi, kun lasta lähdettiin kiirehtimään eteenpäin.
Jälkeenpäin sain selvityksen tapahtumista salin jälkeen. Vauva oli ensin viety Naikkarin vvo:lle, mutta hapentarve lisääntyi edelleen ja hänet siirrettiin heti Lastenklinikan k7:lle. Vauva tarvitsi sekä ylipainetta, nasaalia että muutaman tunnin hengityskonetta (surfaktantin antoa varten). Aamuyöstä vauva ekstuboitiin ja nasaaliylipaineellalla jatkettiin aamuun. Sen jälkeen vauva ei tarvinnut minkäänlaista hengitystukea. Olin ehtinyt saada kyllä kortisonit, mutta diabeetikoilla ne eivät ilmeisesti ihan täysin toimi. Isä oli vauvan mukana ja kun tilanne tasaantu K7:lla, hän tulii tapaamaan minua.
Minut kärrättiin sitten heräämöön. Sieltä muistan vaan pätkiä. Sain lääkkeitä niin kipuun kuin edelleen korkeaan verenpaineeseen. Kohtua käytiin painamassa tunnin välein ja se sattui ihan ******. Taivas aukeni, kun hoitaja vaihtui ja tämä uusi sanoi, että tätähän on ollut ihan turha painaa tunnin välein ku on näin hyvin supistunut. Isä tuli käymään ja toi kuvan vauvasta. Voi kun hän oli niin ihana. Edes maski ja ”lätkät” rinnassa eivät haitanneet. Soitinkin osastolle ja pidin itsestään selvänä, että lapsi on intuboitu. Jälkeenpäin olen ajatellut, että oli hyvä, että en päässyt lapsen luo teholle. Siinä mielentilassa se olisi voinut olla tekemätön paikka.
Koska verenpaine ei tasoittunut, jäin heräämöön yöksi. Iltalääkärin haastatellessa minua nukahtelin kesken lauseen. Lääkäri oli vakuuttunut, että minulla on neurologinen häiriö. Ei auttanut, vaikka koitin selittää univajeesta ja kovasta lääkityksestä. Kävin mutkat ambulanssilla Meikun neuropäivystyksessä. Oli tosi vaikeaa maata puoli tuntia aloillaan magneettikuvauksessa, ku koko ajan meinasin nukahtaa. Lisäksi mahassa ollut valtava turvotus oli todella kipeä ja repi edelleen mahanahkojani, Lopulta pääsin takaisin heräämöön ja taisin nukahtaa pari tuntia. Seuraava aamu on täysin huttua. En muista missä vaiheessa lapsi siirtyi vvo:lle ja minä osastolle. Lapsi oli kuitenkin voinut tosi hyvin ja hengitti siis iteksiin. Jossain vaiheessa isä toi uuden kuvan, jossa vauva oli kuin kopio minusta pienenä. Itketti.
Minut siirrettiin 42:n tarkkailuun. Kahen hoitajan voimin nousin ylös ja taas mahaturvotus aiheutti valtavan kivun. Jalat täristen, hammasta purren kampesin seisomaan. Halusin vessaan ja eroon katetrista ja haavadreenistä. Luojalle kiitos sähköisistä sairaalasängyistäkin. Niiden ansiosta nouseminen ja sänkyyn meno sujui hyvin iteksiinki. Iltapäivällä kolmen aikaan iki-ihana vvo:n hoitaja toi lapseni syliini ensi kertaa. Isä oli paikalla sattumalta samaan aikaan. Koko ulkoinen maailma katosi, kun katselin ensi kertaa kunnolla pientä aarrettani. Kun lopulta olin antamassa häntä hoitajalle, hän räväytti silmänsä auki ja tuijotti minua syväntummansinisillä nappisilmillään. Kuinka paljon sitä voikaan itkeä onnesta?
