Pienet jutut

Eniten kaipaan niitä pieniä juttuja. Yhteistä huumoria, tyhmiä inside-juttuja, joita muut eivät ymmärrä. Saatan heittää niitä juttuja jollekkin toiselle ja eihän se sitä tajua, katsoo vaan oudosti. Edelleen meinaan ostaa kaupasta niitä hänen suosikki-juttuja. Ja joka kerta se tuntuu yhtä pahalta tajuta, ettei me enää jaeta jääkaappia. Kaipaan myös lähtöpusua, joka annettiin aina, vaikka olisi ollut riitatilanne. Oli ihana havahtua aamu-unista juuri sen verran, että tajuaa toisen pussaavan ja sanovan heiheit.

 

Välillä tuntuu, että elän jossain vaihtoehtotodellisuudessa. Tämä on vain jokin testi, jossa hän leikkii perhettä jonkun toisen kanssa. Oikeasti palaamme vielä yhteen ja olemme onnellisia. Sitten havahdun ja muistan, etten edes halua takaisin yhteen. Me emme olleet onnellisia eikä meistä tulisi onnellisia yhdessä. Silti jokin ääni takaraivossa höpöttäää entäjossia.

 

Kaipaanko sitten oikeasti häntä? Vai kaipaanko harhakuvaa jostain, joka olisi voinut olla? Olen tullut siihen lopputulokseen, niin pinnalliselta kuin se kuulostaakin, että eniten kaipaan sitä taloudellista turvaa, jonka parisuhde lapsen isän kanssa olisi tuonut. Miksi ihmeessä kaipaan sitten taloudellista turvaa? En ole ikinä haaveillut omasta talosta, kahdesta (tai edes yhdestä) autosta, kalliista sisustuksesta, matkustelusta jne. Valmistun ammattiin, jossa varmasti tulee riittämään töitä ja pystyn kyllä ihan itsekin elättämään niin itseni kuin lapsenkin. Onko tämä sittenkin sitä sisäsyntyistä konservatiivisuutta, että naimisiin kuuluu mennä, ostaa talo ja auto sekä saada pari lasta?

 

Lopetin yläasteella sen miettimisen, mitä muut minusta ajattelevat. Luulin olevani vapaa muiden asettamista normeista ja odotuksista. Nyt kuitenkin huomaan, että sehän olen minä itse, joka odotan itseltäni noita asioita. Olenko siis huijannut itseäni vuosikausia ja uskotellut itselleni, että minähän elän niin kuin haluan enkä niin kuin kuuluu elää. Onko tämä nyt se 3kympinkriisi?

 

Olen miettinyt, että mitä jos lapsen isä ilmestyisi ovelleni ja ilmoittaisi haluavansa vain minut. Mitä vastaisin? Olen niin kauan taistellut sen puolesta, että hän haluaisi minut. Olisiko lopputulos se, että jos hän vihdoin haluaisi minut, minä en haluaisikaan enää häntä? Koska ainahan kiinnostavimpia ovat ne saavuttamattomat asiat. 

 

Se täytyy vielä sanoa, että todellakin toivon hänen nykyisen suhteen kestävän. Siinä kun on mukana uuden ihmisen lapsi, jolle heidän eronsa voisi olla musertava aikaisempien kokemusten vuoksi. Olen kuitenkin rakastanut häntä niin paljon, että toivon hänelle kaikkea hyvää ja onnellisuutta. Kesti kauan tajuta, ettei se, että meidän suhde ei toiminut, tee hänestä huonoa ihmistä. Hän on hyvä mies, muttei hyvä mies minulle.

 

Ja vielä yksi pieni juttu: Edelleen, kun minulle tapahtuu jotain oikein kivaa tai sitten oikein huonoa, haluaisin kertoa siitä ensimmäisenä hänelle. Sitten kun tämä tunne väistyy, tiedän päässeeni hänestä yli. Sitä odotellessa oikein aurinkoista päivän jatkoa!

Suhteet Rakkaus

Raskas raskaus osa3

Lokakuulta jäi eniten mieleen kohtaaminen Naikkarin os42:lla. Törmäsin avokäynnillä entiseen osastokämppikseen. Elokuussa minä jännitin, selviääkö lapseni elinkelpoisille viikoille. Olin tuolloin 4pvää osastolla raskausmyrkytys-epäilyn vuoksi. Hän oli kaksosmahansa kansa ollut jo salissa kun supparit eivät laantuneet. Siinä sitten onniteltiin toisiamme isoista mahoista ja paljo paremmista viikoista, hänellä 35+ ja minulla 30+0.

Muutto häämötti.1.marraskuuta olin työnjohtajana kun tavarani vaihtoivat jälleen kerran osoitetta. Päivä meni hyvin ja verenpaineet olivat kohtuulliset. Jalkani olivat turpeat tukit napakoista mittatilaustukisukista huolimatta. Solkun isä auttoi muutossa ja jäi pesemään jääkaappia muiden lähtiessä:D Vaapuin mahani kanssa ja yritin järjestellä tavaroita. Lopulta isä ajoi minut lepäämään ja lähti itse omaan kotiinsa. Herätessäni kippurassa sohvalta tunsin kovaa kipua oikeassa nilkassa ja nivusessa. Ajattelin, että syynä oli huono asento. Samoin aiemmin syöty kala kiersi kovasti vatsassa. Kärvistelin ja huonosta olosta huolimatta lähdin kaverin kanssa Prismaan ostamaan muka välttämättömiä kamoja (mikro, vedenkeitin, paahdin..). Lopputuloksena oksensin pussiin karusellin vieressä kaverin haaliessa tavaroita kasaan. Kotiin pääsin onneksi yhtenä kappaleena. Vauva hikkaili mahassa. Kaverini jäi vielä illaksi säätämään ostoksia ja vahtimaan minua. Itkun ja kiukuttelun jälkeen isä suostui yövahdiksi (jatkuva oksentaminen laski sokereita). Tullessaan hän kiinnitti huomiota reilusti punoittavaan nilkkaani. Totesin sen ärtyneen villasukista. Soitin lopulta Naikkarille ja sovimme, että lähden sinne heti aamulla.

Yön ”nukuin” sohvalla. Kävin oksentamassa ja hieroin kipeää jalkaa. Aamulla menin Naikkarille ja minut kipattiin saman tien sänkyyn. Labroja otettiin, laitettiin tippa, seurattiin sokereita, oli pakko syödä, sain kortisoni-piikin lapsen keuhkoja varten. Lääkärit kävivät ihmettelemässä ja totesin, että minulla on ruusu jalassa (mitä ihmettä! sehän on mummotauti ajattelin minä mummojenhoitsu joka en ollut tajunnut ilmiselviä oireita itselläni). Määräsivät kuitenkin myös jalan ultran, jos siellä olisikin tukos. Viikkoja oli tuolloin 30+6, vauva ultrassa reippaana ja paikat tiukasti kiinni. Minut siirrettiin osastolle. Jalat tuntuivat kaventuneen nestehukan vuoksi ja puntari näytti 81kg. Suunnitelmana oli viiden pvän antibioottihoito suoneen ja sitten kotiin. Päätettiin myös seurata vuorokausivirtsan proteiinia eli pissasin vain purkkiin. Pari pvää meni kohtuudella. Sitten kävin puntarilla, paino 91kg eikä pissaa tullut nimeksikään. Jouduin tarkkailuun, minulle laitettiin kestokatetri ja olin ravinnotta. Laitoin isälle viestin, etä tyttö voi nyt tulla millon vaan. Hän lupasi tulla heti, mikäli leikkauspäätös tulee. Tuli aamu ja tuli pissaa. Seuranta purettiin ja palasin normiosastolle. Seuraava vko seurattiin protskuja, verenpainetta, muita oireita ja tietty Solkkua. Minä voin huonosti, vauva loistavasti. Minä ajattelin, että ottasivat jo pois hänet, ettei minun paska kroppani tappaisi häntä. Ahdisti koko ajan, sekä henkisesti että fyysisesti. Mahani oli viikkoihin nähden suuri kovan turvotuksen vuoksi. Käyräanturit jättivät monen sentin urat pitkäksi aikaa. Tuntui että nahka ratkeaa, kun koukistan jalkaa.

 

Olen luonnostani kömpelö, joten oli suuri ihme etten ollut kaatunut kertaakaan raskausaikana (yleensä kompastun omiin jalkoihinikin). Sitten eräs ilta kompastuin sairaalasängyn paloliinoihin ja tipahin kontalleni ja maha osui reisiin. Se tunne kun yhtään liikettä ei tuntunut hetkeen.. Ikinä en oo ollu niin helpottunu kuin silloin, kun Solkku jysäytti napakasti kylkeen. Huh!

 

Koko raskausajan koin naispuoliset ystävät tosi rasittaviksi. En halunnut puhua vauvajuttuja, en kertoa raskaudestani, en lukea vauvalehtiä tai katsoa vauvaohjelmia. Ainoat ihmiset joita tapasin hoitajien yms. lisäksi oli siskoni, ystäväpoika ja isä. Päivittäin katottiin labrat ja mietittiin, et leikataanko tänään vai huomenna. Toisenkin kerran olin valvonnassa ravinnotta ”turhaan” ennen ku koitti marraskuun 16. Protskut nousivat, veriarvot huononivat ja minä olin turpeampi ku michelinmies. Vielä yksi pistos vauvan keuhkoja vahvistamaan ja niin päätös oli tehty. Soluläjä syntyisi huomenna vkolla 33+0. Soitin isälle. Hän tulisi heti aamusta. Tunne oli täysin absurdi. Nyt ku se odotus päättyy? Huomenna en enää olisi yksin vastuussa lapseni hyvinvoinnista. Kiitin Luojaani etten asunut enää kaukana pohjoisessa. Täällä vauvani selviäisi jos olisi selvitäkseen. Sain taas ”ilokseni” kestokatetrin. Uni tuli lähempänä kolmea ja Solkku tosiaan mylläsi kuin viimeistä päivää.

Suhteet Oma elämä