Heinäkuun alussa tipahti pieni pommi. Hemoglobiini oli 80. Sama on myös sikiölle turvallisen hb:n alaraja. Sain kaksi pussia punasoluja. Huomasin, ettei ylämäen kävely enää sattunu reisiin, kun happea riitti niillekin lihassoluille. Verenpaine seilaili 160/90-tasossa. ”Tyydyttävä” sanoi lääkäri. Kesä meni omalla painollaan. Kävin töissä ja työkaverit olivat innoissaan raskaudestani. Osastonhoitaja patisti minut kotiin kesken päivän kuumina päivinä. Jalat turposivat mahdottomasti ja maha kasvoi hyvää vauhtia. Painokin nousi omituisen paljon, vaikka ruokahaluni oli tipotiessään. Pakotin itseni syömään neljästi päivässä. Sokerit tippuivat ja välillä jouduin öisin juomaan useamman litran mehua ennen kuin uskalsin nukkumaan. Ensimmäiset liikkeet. Ne pienet ihanat kuplat.

Tuli elokuu ja taas pommi. Hb oli taas 80. Tai siis se oli 75. Olin paniikissa. Menin taas osastolle yöksi punasolutiputukseen. Tuolloin kuulin ekaa kertaa Soluläjän sydänäänet. Itkin. Lääkäri passitti kahdeksi viikoksi sairaslomalle. Ulkoilutin siskoni koiria, katoin teeveetä ja mietin. Ihmiset kyselivät, voiko lapselle jo ostaa jotain. Ei todellakaan! Kielsin kaikkia ostamasta mitään, ennen kuin olisi lapsi ja varmuus siitä, että hänet kotiin saisin. Olin edelleen varma, että lapseni ei selviä. Ei hän voi selviä. En minä ansaitse tätä onnea. Odotinodotinodotin. Eka odotin rv12, jotta km-riski pienenee, sitten rv 17, että joko se raskausmyrkytys tulee (diabeetikoilla suurempi riski plus mulla oli koko ajan ollu korkea verenpaine ja proteiinia pissassa) ja sitten sitä rv23, että minun lapsellani olisi edes joku mahdollisuus selvitä. Tiesin alusta asti, että lapseni tulisi syntymään ennenaikaisesti. Kuinka paljon, sitä ei voinut kukaan sanoa. Tuli rakenneultran aika. Olin ollut koko ajan varma, että odotan poikaa, nimikin oli valmiina, ”Toivo” . Soluläjä oli viikkoihin nähden täydellinen. Ja hän oli tyttö. Olin kauhuissani. Mitä jos hän tulee minuun? Silloin en pärjäisi hänen kanssaan. Potkut alkoivat tuntua. Ne olivat päivieni kohokohta. Tappelin isän kanssa usein. Hän ei ymmärtänyt, ei voinut tukea. Hän oli itse romuna ja minäkin yritin ymmärtää häntä. Taas uusi punasolutiputus. Lääkärin mukaan en pääsisi töihin ennen synnytystä. ”Saikkua äiskäriin asti” oli tuomio. Minä kiitin ja ahdistuin. Taas lisää odotusta ja pelkoa tyhjiin päiviin.

Syyskuu ja maaginen rv23. ”Nyt ollaan saavutettu elinkelpoisuus” sanoi lääkäri. ”Toivotaan viikkoa 28, mutta ei olla ahneita, päivä kerrallaan lisää eloonjäämistodennäköisyyttä.” Soitin isällä ja sanoin, että vauva voi syntyä ihan milloin vain. Hän oli kauhuissaan, mutta lupasi keskeyttää pohjoisen loman, mikäli vauva tulisi jo nyt. Luin tietoja selviämisprosenteista ja kohtukuolemista. Pelkäsin, että istukka ei yhtäkkiä toimisikaan. Tilasin kotidopplerin ja sain hetkeksi mielenrauhan. Elokuulta asti punasoluja tiputeltiin kolme pussia kolmen viikon välein. Munuaisarvoni heittelivät. Anemian syytä tutkittiin. Olisiko minulla ns. tappava anemia ja siten elinikää 10-30 vuotta? Synnytänkö lapsen, joka jää pian äidittömäksi? Hermoja kiristi. Siedin vain miespuolisia kavereita. Lisää punasoluja.

Lokakuussa anemiani syyksi paljastui äärimmäisen harvinainen diabeteksen ja raskauden yhdistelmän aiheuttama anemia. Hoitona punasolut, epo-hormooni (sitä ne Lahdessaki veti) ja kokeellinen lääke (ei tiedossa olevia sikiöhaittoja, mutta ei oo oikein tutkittukaan, voi ilmetä jotain myöhemmin tai ongelmia voi tulla aiemmin mikäli en ota lääkettä. Miten tällaisesta voi päättää?). Olin maailman säälittävin douppaaja: käytin veritankkausta ja epoa eikä hb:ni ollut kuin 100. Viikolta 22 ramppasin viikon välein Naikkarilla. Vauvalla oli onneksi koko ajan kaikki hyvin. Hän sätki mielettömästi ultrassa, eikä pysynyt kauaa käyrällä. ”Äitin taistelija” sanoin vatsalleni. Olin saanut oman kämpän ja muutto läheni uhkaavasti. Tavaroiden pakkaus oli terapeuttista. Katselin muistoja vuosien varrelta ja totesin, että ainakin olen elänyt. Soluläjä potkii ylös ja oksennan närästyksen vuoksi päivittäin.