Lapsi kyseli tänään pitkästä aikaa kumminsa perään (jos osaisin linkittää, niin linkkaisin tähän tekstin ”Ystävyyden loppu”). Pala nousi kurkkuun ja sain sanottua, että äitillä ja kummilla on nyt vähän erimielisyyksiä, niin kummi ei tule nyt käymään. Lapsi ratkaisi asian toteamalla ”J töissä!”. Noin hän kuittaa kaikkien tärkeiden ihmisten poissaolon.

Vietyäni lapsen tarhaan poikkesin lähikauppaan. Kassalla sydämeni jätti lyönnin välistä, kun haistoin myyjän ennen kuin näin hänet. Hän tuoksui aivan J:lta ja hetken jo luulin, että hän olisi sattumoisin keikalla ko.  kaupassa. Kerran aiemmin on käynyt niin, että olen ollut kaupassa keskustassa ja hyllyn edessä ajatellut, että täällä tuoksuu J:n käyttämä tuoksu. Kun sitten käänsin katseeni vieressä hyllyä tutkivaan mieheen, se olikin J. Tämä lähikaupan myyjä ei kuitenkaan ollut rakas J:ni, jota huomaan kaipaavanii päivittäin.

Eksän jälkeen J oli se, jolle halusin ilmoittaa ensimmäisenä niin hyvät kuin huonot jututkin. Hänen naurunsa sai minutkin nauramaan silloinkin kun elämässä ei tuntunut olevan mitään iloittavaa. Hänen herkkyytensä tietää milloin puhua ja milloin olla hiljaa rauhoittivat minua. Päivittäin olen tarttumassa puhelimeen tai avaan Facebookin viesti-ikkunan ottaakseni häneen yhteyttä. En kuitenkaan uskalla enää lähestyä häntä. Se kylmyys millä tuo rakas ihminen kohtasi minut viime tapaamisellamme on jättänyt syvät jäljet. Se hylkäämisen tunne oli hyvin lähellä sitä, minkä olotilan eksä aiheutti. Ei kai auta muu kuin odottaa, että J joskus huomaa, että haluaakin taas olla minun ystäväni, Niin kuin aiemmin sanoin, tunteita ei voi pakottaa. Minun on vain hyväksyttävä se, ettei J tällä hetkellä halua minua osaksi elämäänsä. Kun kävelin kaupasta ulos, radiossa soi osuvasti Sannin ”Me ei olla enää me”.