Vielä kuukausi sitten elämässäni oli eräs erittäin tärkeä ihminen. Tuo ihminen on ollut tukenani viime vuosien myllerryksessä, hän tuntee salaisuuteni ja hän on myös lapseni kummisetä. Hän oli minulle rakas ja ehkä tärkein platoninen miessuhteeni. Sitten hän rakastui.

Hänen suhteensa tuohon tyttöön on koko ajan ollut kuin kopio minun ja eksän suhteesta. Niin monta kertaa olemme vuoden aikana käyneet keskustelun siitä, miksei tyttö yhtäkkiä haluakkaan olla ystäväni kanssa. Tai siis haluaa, muten kuulemma voi. Sitä samaa länkytystä siitä, miten tyttö ei tiedä voiko luottaa, onko suhde yrittämisen arvoinen, miksei ystäväni tee sitä, tätä tai tuota. Olen miljoona kertaa sekä hokenut jätäse:tä ja samaan aikaan ymmärtänyt niin saatanasti molempia osapuolia, yrittänyt tukea ja ymmärtää. Tyttö on kuulemma se oikea, kukaan muu ei tunnu tai tule tuntumaan samalta.

Pari viikkoa sitten havahduin siihen, ettei ystävästäni ollut kuulunut mitään. Hän ei ollut edes vastannut viestiin. Eikä ole vastannut sen jälkeen. Soitin miljoonasti, laitoin viestiä puhelimeen ja facebookkiin. Raivosin, vetosin, itkin, yritin saavuttaa jotenkin, mutta turhaan. Hän ei ottanut mitään yhteyttä takaisinpäin. Olin ihan hajalla. Minne minun paras ystäväni oli kadonnut? Olinko sanonut jotain tai tehnyt jotain? Vaikka kuinka yritin miettiä, en keksinyt mistä kenkä puristi. Myös lapsi kyseli koko ajan kumminsa perään, eikä minulla ollut vastauksia.

Minä, ystäväni ja tyttönsä olemme kaikki samassa paikassa töissä. Tein viikonloppuna pitkästä aikaa työvuoron ja ajattelin, että ehkä nähdessämme ystävä saisi suunsa auki. Satuimme vaihtamaan vaatteita samaan aikaan, kun muut eivät olleet vielä tulleet. Ystäväni katsoi lävitseni ja kylmyys huokui hänestä. Tunne oli musertava. Kaiken lisäksi hän vain toisteli, ettei halunnut puhua minulle vaan halusi keskittyä parisuhteeseensa. Itkin, vetosin ja rukoilin, turhaan. Hän vain otti tavaransa ja käveli pois. Tunsin sisimmässäni, miten suhteemme kuoli siihen paikkaan.

Myöhemmin ahdistin ystäväni tyttöystävän nurkkaan ja hän sai kakistettua, että olin kuulemma ”jauhanut paskaa” heidän suhteestaan minun ja ystäväni kaverin synttäreillä puoli vuotta sitten. Tuon jälkeen suru väistyi hyvin nopeasti ja tilalle tuli puhdas raivo. Olin ollut ko. iltana niin humalassa, etten varmasti ollut muistanut edes omaa nimeäni, enkä siis todellakaan muistanut, mitä olisin sanonut. Voi luoja, että kypsytti! Humala ei ole mikään puolustus, mutta olisipa ollut reilumpaa ottaa asia suoraan puheeksi eikä vain kuunnella paikalla olleen yhteisen kaverimme versiota tapahtuneesta. Tämmöisen lapsellisen, paskantärkeän syynkö vuoksi ystäväni oli valmis heittämään kaiken roskikseen? Mutta mitäpä mä tekisinkään noin paskalla ystävällä, joka heti hylkää ku akka käskee Tuota ajatellen en edes halua sopia ko. ihmisen kanssa. Jos ystävyytemme merkitsi hänelle noin vähän, niin parempi lopettaa se tähän. Ainut mikä asiassa vituttaa, on lapsen tilanne. Tämäkin pikkupoika miehen raameissa teki itsestään lapselleni tärkeän ja sitten vain vetäytyi jonkun eukon takia. Ihan sama kuin eksänkin kohdalla, ihan sama miten mua kohtelee, mut ihan stanan väärin lasta kohtaan.