Raskas raskaus osa3
Lokakuulta jäi eniten mieleen kohtaaminen Naikkarin os42:lla. Törmäsin avokäynnillä entiseen osastokämppikseen. Elokuussa minä jännitin, selviääkö lapseni elinkelpoisille viikoille. Olin tuolloin 4pvää osastolla raskausmyrkytys-epäilyn vuoksi. Hän oli kaksosmahansa kansa ollut jo salissa kun supparit eivät laantuneet. Siinä sitten onniteltiin toisiamme isoista mahoista ja paljo paremmista viikoista, hänellä 35+ ja minulla 30+0.
Muutto häämötti.1.marraskuuta olin työnjohtajana kun tavarani vaihtoivat jälleen kerran osoitetta. Päivä meni hyvin ja verenpaineet olivat kohtuulliset. Jalkani olivat turpeat tukit napakoista mittatilaustukisukista huolimatta. Solkun isä auttoi muutossa ja jäi pesemään jääkaappia muiden lähtiessä:D Vaapuin mahani kanssa ja yritin järjestellä tavaroita. Lopulta isä ajoi minut lepäämään ja lähti itse omaan kotiinsa. Herätessäni kippurassa sohvalta tunsin kovaa kipua oikeassa nilkassa ja nivusessa. Ajattelin, että syynä oli huono asento. Samoin aiemmin syöty kala kiersi kovasti vatsassa. Kärvistelin ja huonosta olosta huolimatta lähdin kaverin kanssa Prismaan ostamaan muka välttämättömiä kamoja (mikro, vedenkeitin, paahdin..). Lopputuloksena oksensin pussiin karusellin vieressä kaverin haaliessa tavaroita kasaan. Kotiin pääsin onneksi yhtenä kappaleena. Vauva hikkaili mahassa. Kaverini jäi vielä illaksi säätämään ostoksia ja vahtimaan minua. Itkun ja kiukuttelun jälkeen isä suostui yövahdiksi (jatkuva oksentaminen laski sokereita). Tullessaan hän kiinnitti huomiota reilusti punoittavaan nilkkaani. Totesin sen ärtyneen villasukista. Soitin lopulta Naikkarille ja sovimme, että lähden sinne heti aamulla.
Yön ”nukuin” sohvalla. Kävin oksentamassa ja hieroin kipeää jalkaa. Aamulla menin Naikkarille ja minut kipattiin saman tien sänkyyn. Labroja otettiin, laitettiin tippa, seurattiin sokereita, oli pakko syödä, sain kortisoni-piikin lapsen keuhkoja varten. Lääkärit kävivät ihmettelemässä ja totesin, että minulla on ruusu jalassa (mitä ihmettä! sehän on mummotauti ajattelin minä mummojenhoitsu joka en ollut tajunnut ilmiselviä oireita itselläni). Määräsivät kuitenkin myös jalan ultran, jos siellä olisikin tukos. Viikkoja oli tuolloin 30+6, vauva ultrassa reippaana ja paikat tiukasti kiinni. Minut siirrettiin osastolle. Jalat tuntuivat kaventuneen nestehukan vuoksi ja puntari näytti 81kg. Suunnitelmana oli viiden pvän antibioottihoito suoneen ja sitten kotiin. Päätettiin myös seurata vuorokausivirtsan proteiinia eli pissasin vain purkkiin. Pari pvää meni kohtuudella. Sitten kävin puntarilla, paino 91kg eikä pissaa tullut nimeksikään. Jouduin tarkkailuun, minulle laitettiin kestokatetri ja olin ravinnotta. Laitoin isälle viestin, etä tyttö voi nyt tulla millon vaan. Hän lupasi tulla heti, mikäli leikkauspäätös tulee. Tuli aamu ja tuli pissaa. Seuranta purettiin ja palasin normiosastolle. Seuraava vko seurattiin protskuja, verenpainetta, muita oireita ja tietty Solkkua. Minä voin huonosti, vauva loistavasti. Minä ajattelin, että ottasivat jo pois hänet, ettei minun paska kroppani tappaisi häntä. Ahdisti koko ajan, sekä henkisesti että fyysisesti. Mahani oli viikkoihin nähden suuri kovan turvotuksen vuoksi. Käyräanturit jättivät monen sentin urat pitkäksi aikaa. Tuntui että nahka ratkeaa, kun koukistan jalkaa.
Olen luonnostani kömpelö, joten oli suuri ihme etten ollut kaatunut kertaakaan raskausaikana (yleensä kompastun omiin jalkoihinikin). Sitten eräs ilta kompastuin sairaalasängyn paloliinoihin ja tipahin kontalleni ja maha osui reisiin. Se tunne kun yhtään liikettä ei tuntunut hetkeen.. Ikinä en oo ollu niin helpottunu kuin silloin, kun Solkku jysäytti napakasti kylkeen. Huh!
Koko raskausajan koin naispuoliset ystävät tosi rasittaviksi. En halunnut puhua vauvajuttuja, en kertoa raskaudestani, en lukea vauvalehtiä tai katsoa vauvaohjelmia. Ainoat ihmiset joita tapasin hoitajien yms. lisäksi oli siskoni, ystäväpoika ja isä. Päivittäin katottiin labrat ja mietittiin, et leikataanko tänään vai huomenna. Toisenkin kerran olin valvonnassa ravinnotta ”turhaan” ennen ku koitti marraskuun 16. Protskut nousivat, veriarvot huononivat ja minä olin turpeampi ku michelinmies. Vielä yksi pistos vauvan keuhkoja vahvistamaan ja niin päätös oli tehty. Soluläjä syntyisi huomenna vkolla 33+0. Soitin isälle. Hän tulisi heti aamusta. Tunne oli täysin absurdi. Nyt ku se odotus päättyy? Huomenna en enää olisi yksin vastuussa lapseni hyvinvoinnista. Kiitin Luojaani etten asunut enää kaukana pohjoisessa. Täällä vauvani selviäisi jos olisi selvitäkseen. Sain taas ”ilokseni” kestokatetrin. Uni tuli lähempänä kolmea ja Solkku tosiaan mylläsi kuin viimeistä päivää.