Toista lasta odottaessa meille tuli esikoisen nukkumaanmenon jälkeen tavaksi viettää miehen kanssa yhteistä aikaa katsomalla Netflixistä Grand Design -nimistä sarjaa. Ohjelmassa seurataan koko talonrakennusprosessin ajan perheitä, jotka ovat päättäneet joko kunnostaa vanhaa tai rakentaa alusta asti uuden talon jollain erikoisella twistillä. Ohjelmassa nähdään paljon arkkitehtejä ja muita intohimoisia persoonia, jotka ovat koko elämänsä ajan suunnitelleet oman kodin rakentamista joko johonkin tiettyyn paikkaan tai tietyllä tavalla.

Kun muutimme nykyiseen 80 neliöiseen asuntoomme, tässä asui kaksilapsinen perhe. Ajattelimme,ettei meillä ole mikään kiire muuttaa pois. Raskausaikana aloimme kuitenkin toisella silmällä katsella asuntoilmoituksia. Mitään kiinnostavaa ei tuntunut  löytyvän – ainakaan järkevään hintaan. Helsingissä kun tilanne on se, että melko tavallisista rivi- ja omakotitaloista saa maksaa muuhun maahan verrattuna huikeita summia.

Ohjelmaa seuratessa suhtauduin talonrakentamiseen lähinnä hyvänä TV-viihteenä, mutta lukuisten inspiroivien jaksojen ja tuloksettoman asunnonetsinnän jälkeen asuntohaku vaihtui pian tonttihauksi. Pidän rakennushanketta edelleen hullun hommana, mutta onneksi mies suhtautuu asiaan optimistisemmin. Jos yhteisen perheyrityksen pyörittäminen kahden pienen lapsen perheessä onnistuu, niin ehkä me yksi talokin saadaan rakennettua, siinä sivussa.

Tontteja on pääkaupunkiseudulla niukasti tarjolla. Helsingissä länttejä on kerralla myynnissä parisenkymmentä, ja parhaat menevät hetkessä. Ajelimme autolla pitkin kehiä, tiirailimme asuntoalueita auton ikkunoista lapset takapenkillä nukkuen, ja mietimme missä haluaisimme asua hyvässä tapauksessa loppuelämämme. Jossain vaiheessa laajensimme reviiriä Järvenpäähän asti. Kuitenkin ajatus siitä, että pyörällä ei pääsisi töihin keskustaan tuntui vieraalta.

Kun sitten yhtenä keväisenä päivänä hakuvahti ilmoitti uudesta tontista nykyisen kotimme lähellä, sovimme näytön. Kahteen osaan jaettu tontti, tässä tapauksessa määräala, oli myynnissä niin, että keskellä seisoi vielä valtavan kokoinen homeinen tiilitalo. Tontin omistaja oli purkamassa taloa ja jakamassa tontin kahtia. Tonttia reunusti yhdeltä puolelta metsä, toiselta pieni kaupungin alue, josta kulkee polku metsään, joten lähinaapuri tulisi vain toisen määräalan ostajasta sekä hyvän suojan takana olevasta rivitalosta. Olimme neuvotelleet lainasta valmiiksi, joten ostopäätös syntyi nopeasti. Tähän rakennettaisiin koti meidän kasvavalle perheelle!

Sitten alkoikin byrokratiarumba. Ennen kauppakirjoja teetimme tontilla maaperätutkimuksen. Tutkimuksessa selvisi, että hintavaa paalutusta ei tarvittaisi, ja että maaperä oli muutenkin kunnossa. Koska kyseessä oli ns. kirvesvarsitontti, neuvottelimme seuraavaksi rasitesopimuksen myyjän kanssa toisen tontin läpi kulkevasta tiestämme. Pyysimme myös Helsingin kaupungilta asemakaavapaperit, joissa määritetään reunaehdot rakentamiselle. Talon ulkonäölle ei ollut vaatimuksia, mutta rakennuksen tuli olla vähintään neljä metrin päässä tontin reunoista. Tämä käytännössä määritti sen, että isompi talo tulee rakentaa kahteen kerrokseen, eikä rakennuksen sijoittamiselle jäänyt  paljoakaan vaihtoehtoja.

Kauppakirjan allekirjoittamisen jälkeen olo oli lähinnä hämmästynyt. Meillä oli nyt paljon lainaa sekä tyhjä läntti, jossa voisi esimerkiksi telttailla. Paitsi ettei ollutkaan. Kuukausi myöhemmin selvisi, että lainhuudatusprosessi ei ollut käynnistynyt itsestään, kuten pankissa meille ja myyjälle kerrotttiin. Hommasta selvittiin täyttämällä muutamia kaavakkeita Helsingin kaupungille. Saimme lisäksi tiedon, että tierasitteesta oli tullut kysymyksiä yhdeltä naapurilta, mutta tämä ei onneksi ollut vaikuttanut tontin lohkontaan.

Seuraavaksi pitikin päättää sellaisia pikkuasioista kuten miten me haluisimme asua tulevaisuudessa, kuka talon suunnittelisi ja rakentaisi.