Kahdeksan tuntia, joita en koskaan saa takaisin

Työkaverit tuijottavat ruutujaan totisina ja keskittyneinä. Kopiopaperinhajuinen ilma seisoo. Pitäisi tarkistaa yksi lasku, mutta en jaksa. Se pitää jyvittää monille eri maksajille, mutta en tiedä kenelle. Laskussa on jotain epäselviä nimiä, keitä lienevät. Pitäisi selvittää. En jaksa kysyä keltään. Kysymisessä on se riski, että vastaussähköpostissa tulee lisää hommia. Jatkokysymyksiä.

Silmäilen hajamielisesti LinkedIniä. Joku tuntematon on kysynyt päivityksessään ”Mistä sinä innostut arjessa?” ja entinen kollega edellisestä työpaikasta on vastannut ”Jokainen hetki on täynnä mahdollisuuksia!”. Päätä särkee. Ikävystyttävää.

Selailen paitoja Zalandossa. Liian värikäs, outo kaulus. Liikaa viskoosia. Miksei mitään tehdä enää pelkästä puuvillasta? Tai pellavasta. Siitähän ei tule edes mikään halpis mieleen. Ainiin niitä matkalaskuja. Illalliskuitista puuttuu taas nimet. Pakko kysyä pomolta. Muuten ei voi jatkaa, tilittäjiltä tulee runtua. Kysyn huomenna, ei tällä mikään kiire ole.

Kynsilakka on pikkurillistä vähän lohjennut. Epämääräisen levoton olo. Ei viitsi hakea enää lisää kahvia, vatsaa korventaa jo nyt. Katson näyttöä näkemättä mitään. Havahdun, kun joku soittaa työkaverille ja olen kirjoittavinani jotain. ”Ihan kauhee kiire”, työkaveri pihahtaa kuin reikäinen ilmapallo. ”Hehe joo, homma ei kyllä tekemällä lopu, pakko painaa, millonhan rauhoittuis…”, mumisen vastaukseksi.

Syyllisyys kouraisee. Tyhmä voi olla ja hidaskin, mutta tylsistynyt ei saa olla. Olen varmaan unohtanut jotain tärkeää. Tarkistan taas sähköpostit. Ei uusia viestejä lounaan jälkeen. To do -listalla pari pikku hommaa. Kukaan ei huomaa viikkoihin mitään, vaikka ne jättäisi tekemättä.

Voi ei, nyt se norppa on lähtenyt kiveltä. Kehtaisiko jo mennä kotiin?