Ole tässä

”Ole tässä”, kehotti metron seinä. Minä seisoin ihan uupuneena, kaiken vähäni antaneena. Takin hihasta valui vähän verta, koska oli hermostuksissani repinyt auki ruven (mikä taas oli tullut haavasta, joka tuli pahvilaatikon kantamisesta liian pienestä oviaukosta). Oli ihan hassu olo, ihan kuin olisin lähempänä omaa tulevaisuutta, vaikka pääsykokeet olivatkin varmaan osittain menneet ihan päin seinää (enhän minä nyt tosta vaan muista Nepalin väkilukua). Kirjoittaessani olin kuitenkin flow-tilassa. Jälkeenpäin mietin, olivatko hahmotelmani liian lennokkaita, mutta niinhän minäkin olen. Haastattelussa yritin puhua paljon asiaa ja istua ryhdissä. Ai että ja huh huh.

Tämä on ollut vähän tällainen hiljainen juttu. Jos pääsen johonkin sisään, niin kerron kyllä. mutta muuten jännitän ihan täällä omassa ihossani reilun kuukauden. Ja puren aivan sikana kynsiä. Sen ohella, yritän enemmän vain

Olla tässä

Nyt. Sänky näyttää kovin kutsuvalta ryppyisyydestään huolimatta. Huomenna nukun pitkään. Pitkissä aamuissa on nykyään se luksus, että aamun viileydessä haluaa vihdoin toisen viereen nukkumaan. Usein nukahdan selkä selkää vasten, ihan vain mukavuussyistä: on tilaa hengittää, eikä kenenkään raajat paina inhottavasti. Tiedättekö te, voiko lusikka-asennon löytää  vielä uudelleen, vai onko sen mukavuus iäksi kadotettu?

-Vilma K, salamyhkäinen