valoa valoa valoa

 

 

Melkeinpä tarkalleen vuosi sitten, 7.6, kirjoitin blogitekstin valoa valoa valoa. Oli vähän hankalaa, muistaakseni kaikki harmitti koko ajan ja kerran sanoin, että haluaisin aivan hetkeksi ottaa tauon olemisesta.  Oli väiltila, pieni ja ahdas, kolmekymmentä neliötä ja aivan liian vähän onnellisuutta, vaikka sitä olisi pitänyt olla eniten koko maailmassa. Nuoruuteni suuri haave oli toteutumassa, elämä loksahtamassa ja idylli alkamassa. Ja silti minä itkeskelin ja pyytelin anteeksi. Se on keväiden juttu: on valoa valoa valoa ja pakko olla iloinen ja tyytyväinen. Keväisin minuun iskee onnellisuusahdistus: kaikki on hyvin, mutta. Mutta. Mutta. 

Nyt on aivan eri tila, mutta välitila kai silti. Mikään ei ole varmaa ja moni asia ehkä muuttumassa. Työt loppuvat, yli kahden vuoden jälkeen. Minä olen aivan varma, etten pääse siihen kouluun johon hain, siihen oikeaan nuoruuden haaveeseen. Minä en tiedä, asunko tässä seuraavat seitsemän vai kaksi kuukautta. Tai miten paljon joudun ensi vuonna olemaan erossa toisesta. 

Sanoin eilen puhelimessa, että välitilasta kannattaa nauttia, ottaa se rennosti. Mutta yksi asia, mistä minä en osaa nauttia, on epätietoisuus. Minä olen niitä ihmisiä, jotka suunnittelevat ja haaveilevat elämäänsä eteenpäin. Ei ehkä kaikista fiksuinta, mutta mielenkiintoista kyllä. Siinä missä toinen voi ahdistua maalailemistani tulevaisuuskuvista minä ahdistun, jos en saa maalailla. Tiedän, ettei elämä mene niinkuin suunnittelen, mutta minä puhun ääneen haaveeni, koska ne kertovat mitä minä ajattelen nykyhetkestä ja siitä mihin suuntaan haluan tilanteeni johtaa. ”Ei voi ajatella niin pitkälle”, ei kuulu vielä lausevarastooni, joten ymmärrän sen vain ensimmäiseen sanaan asti. 

En ajattele rationaalisesti, vaan tunteella. Intuitiolla. Uskon, että jotenkin tietää mikä on tarkoitettu. Olen toki ollut väärässäkin, esimerkiksi kun vastasin viiden kuukauden tuntemisen jälkeen ja vain muutaman oluen alaisena, että joo, todellakin muutetaan yhteen. Mutta virheitäkään en halua katua, koska ainoastaan ne muovaavat meitä. Olen tehnyt elämässäni isoja päätöksiä, kuten lukion ekalla palannut viikon jälkeen takaisin kotiin asumaan ilman, että käytin oljenkorren ”no katsotaan vielä hetki”. Olen oppinut, että virheitä saa tehdä, sillä vain niin saa tietää toimiiko jokin. Siksi pysähtyneisyys välitilassa, ilman suunnitelmaa tulevasta, on hirveän raskasta. Epätietoisuus on raskasta. Tämä kevät on ollut erilaisempi kuin muut, asioita on loksahtanut paikoilleen, loksahtanut paikan ohi ja muutama asia odottaa vielä loksahtamistaan. 

Tarkoitukseni oli kirjoittaa aluksi aivan jostain muusta, mutta saatoin ehkä assosioida itseni mahdollisesti lohdulliseen johtopäätökseen. Minua on viimeaikoina vähän harmittanut, mutta en tiedä mikä. Ehkä kysymys on yksinkertaisesti epätietoisuudesta. Kun tietää, voi ajatella. Kun ei tiedä, spekuloi, huolehtii ja arvailee, on ahdistunut. Minä en tiedä ja se on inhottavaa. Heureka! Tein sen. Minua ahdistaa, koska en juuri nyt ole itse siinä tilanteessa, jossa voin itse tehdä ratkaisuja ja suunnitelmia. Minun täytyy odottaa muutama viikko, että saan tietää ratkaisut jotka mahdollisesti vaikuttavat omiin suunnitelmiini. Saako tästä mitään selvää? 

En tiedä, onko luvassa valoa valoa valoa. Jos on, niin halleluja ja kiitos kiitos kiitos. Jos ei ole, niin sitten ainakin tiedän ruveta luomaan sitä jollain muulla keinolla. Yhdeksän ja seitsemäntoista päivää. Seitsemäntoista on ihan hiton iso luku. Ei olisi pitänyt laskea. Yritän ujuttaa tähän väliin esim yhden Tallinnan reissun, niin ehkä aika kuluu helpommin. 

Pahoittelen suuresti, ettei tässä ole päätä eikä häntää. Haluan kuitenkin julkaista tämän, koska olen hieman ylpeä siitä miten sain itse vihdoin kiinni siitä ajatuksesta joka määrittelisi tarkemmin ihmeellisiä harminpuuskiani. Huhhu. Tsemppiä kaikille jotka odotatte ratkaisuja kouluista, työpaikoista tai vaikka ihmissuhteista. Muistakaa, että jo ratkaisu itsessään on tärkeä, olipa se sitten kielteinen tai myönteinen. Kielteisenkin ratkaisun jälkeen on muita teitä ja mahdollisuuksia auki, vain yksi mennyt kiinni. Ja sekin ehkä vain hetkeksi.

-Vilma K.