kuten toivoinkin
”Tämä on selviytymispäiväkirja. Toivottavasti.”
Minä kirjoitin noin vuosi sitten mustakantiseen vihkoon. Aloitin laskemaan päiviä. Ensimmäinen, ikävä. Toinen, ääretön ikävä. Viides, en osaa sanoa. Kolmaskymmeneskuudes ja silti niin kipeä.
Ja sitten, viime torstaina.
”Minä istun junassa matkalla kotiin. Sydän on täynnä, pakahtumaisillaan. Tämä on kolmassadaskolmaskymmenesviides päivä.”
Pakahdutti ihan todella. Hymyilytti ja helpotti. Melkein vuosi. Ihan hullu vuosi.
”Minä kävin läpi jotain ihan uudella tavalla hirveää. Itse suru oli vielä siedettävä ja kesti vain noin kahdeksankymmentäyhdeksän päivää. Kuitenkin sen lisäksi jokin minussa loksahti vinoon, vähän pois paikaltaan. Ahdistus, paniikki. Jouduin sumuun. Minä pelkäsin taukoamatta, kuin hullu, kuolevani. Milloin mihinkin. Tunne laukesi täysiinsä kun minä tapasin vihdoin hänet. Kun oli turvallista tehdä niin. Räjähti ääreen ja alkoi laskea siitä pikkuhiljaa. Nyt ollaan jo polvien alla.”
Vaikka joka kerta siihen menettää uskonsa, niin elämä kantaa. Ihmeitä tapahtuu ja tulee elämään. Ihmismieli ja -keho on rakennettu taistelemaan ja selviytymään. Kyllähän minä tiedän. Mutta se kuukausia kestänyt ahdistus oli sellaisessa mittakaavassa niin uutta, että meinasi usko loppua. Vielä keväällä kirjoitin ”en minä jaksa en minä jaksa en minä”. Jaksoinhan.
”Just tällä hetkellä elämä on täynnä, kalenteri ja sydän. Joonas hieman liian kaukana, mutta samalla lähempänä kuin kukaan ikinä. Vieläkin minä pelkään, mutta en niin paljoa.”
Minä yritän olla positiivinen, vaikka välillä minua inhottaa välimatka ja väsyttää ainainen reissaaminen. Minä sain hänet. Vihdoin, ja se on maailman parasta. Se saa riittää tässä hetkessä.
”Ja sinä. Kiitos, että rikoit minut ja kiitos, että laitoit meille lopun. Minä muistan sinut, kun juna pysähtyy Tikkurilassa ja kun näen kaksi eriväristä mopsia. Joka kerta, kun näen valkoisen Yariksen. Eikä minulla ole aikomusta unohtaa, miksi pitäisikään.
Elä hyvin. Älä juo liikaa ja vastaa aina puhelimeen. Mene kotiin yöksi, arvosta. Osta mopsi, saat Pepsin. Nuku tarpeeksi. Opiskele kiva työ ja hanki perhe. Lupaan, että tuut olemaan yks maailman parhaista isistä. Ja joskus, edes kerran, kun kysyn mitä kuuluu, kysy samaa.”
Ei muistella pahalla, vaan hyvällä. Molemmat, jooko. Uskon oikeasti, ettei meissä kummassakaan ole suurta vikaa. Pieniä vaan, joita toinen ei osannut sietää vaan päinvastoin lietsoi. Siltikin, se oli hyvä tarina. Opettavainen ja kovin kaunis. Siitäkin minä kiitän.
”Tämä oli selviytymispäiväkirja, kuten toivoinkin.”
”Kyllä se siitä” on klisee, mutta totta. Minä olen nähnyt sen peilistä. Mutta vaikka tiedänkin jo, miten kaikki korjaantuu, on se jotain mitä en enää jaksaisi uudestaan katsoa. Minä olen nyt päässyt kotisyliin ja tähän haluan jäädä. Selviytymispäiväkirjan viimeiselle sivulle kirjoitin
”Kiitos elämä, rakkaudella Vilma”.
Rakkaudella,
Vilma K.