Polun alussa
Minulla ei ole kertakaikkisesti mitään kirjoitettavaa. Ei mitään kerrottavaa, ei hetkeäkään jonka voisin jakaa. Se on totta ja samalla valhe.
Minä olen alkanut urheilemaan: olen käynyt kuukauden ajan salilla kolmesti viikossa. Kehittynyt, mennyt rajoille, nauttinut ja vihannut. Minä olen laulanut bänditreeneissä kahtena päivänä viikossa ja päälle muutamana viikonloppuna. Olen muutaman kerran käynyt baarissa juomassa kaljan, gintonicin tai kaksi. Olen järjestänyt keittiön kaapit ja käynyt koulussa. Välillä nauttinut siitäkin.
Minä olen pelännyt kaupassa. Ryhmätunneilla ja bänditreeneissä. Olen pelännyt bussissa ja kävelyllä, pari kertaa kuntosalilla, teatterin katsomossa. Papan hautajaisissa lakkaamatta. Parturin tuolissa ja joskus keskellä yötä. Mitäkö? Sitä, että happi loppuu ympäriltäni, etteivät keuhkoni enää vedä tarpeeksi. Että kehoni pettää ja lahoaa alleni sillä sekunilla tai vähintään seuraavalla. Ja koska tämä ei riitä, olen alkanut pelkäämään etukäteen.
Minä olen hymyillyt auringolle, tanssinut keskellä katua. Valinnut kaupassa koriini mahdollisimman paljon tuoretta ja vehreää, kierrellyt käytävillä ilman päämäärää. Värjännyt hiukset ja syönyt pähkinää. Olen mennyt luennoille, jotka olin päättänyt skipata ja keksinyt kandilleni aiheen. Olen käynyt saunassa kerran viikkoon ja alkanut taas ottamaan itsestäni kuvia. Nauttinut musiikista, laulamisesta. Liikuttunut speksiyhteisöstä.
Olen hakenut apua. Huomannut, kuinka tuskastuttavan hidasta se on. Tehnyt meditaatioharjoituksia, joiden aikana välillä unohdan tarkkailla hengitystäni. Olen etsinyt tietoa luonnonlääketieteestä ja ostanut uutteita. Käynyt hieronnassa. Googlannut EFT-tekniikasta ja binauraalisista äänistä. Ollut epätoivoinen.
Ollut optimistinen. Arvostanut hyviä päiviä, havahtunut hetkiin, joina ei pelota. Saanut apua hetkellisesti vähän siitä sun tuosta. Alkanut luottaa siihen, että voin löytää itseni uudelleen.
Tätini antoi minulle vuosia sitten kortin, jossa oli lainaus. Lainauksessa puhuttiin, kuinka meidän jokaisen sisällä on kaksi sutta jotka taistelevat, ja niistä voittajaksi selviytyy se, jota ruokkii. Minä saan itseni päivästä toiseen kiinni ruokkimasta ahdistusta. Herättävän sitä jos se nukkuu. Sabotoimasta itseäni ja lietsomasta oloani. Typerä ihminen.
Tässä minä nyt sitten olen, taas erään matkan alussa. Enemmän hukassa kuin koskaan ennen. Tyhjempänä kuin koskaan ennen. Välillä peilistä katsoo ihminen, jota en tunnista. Katson kuinka se itkee silmät täynnä hätää, enkä osaa muuta, kuin hokea sille ääneen, että rakas ei oo hätää, voi pieni kulta ei oo hätää. Joskus tunnistan sen. Joskus en. Tällä matkallani minun täytyy paitsi löytää itseni uudelleen, myös koota ja parantaa. Tämä on vaikeinta mitä olen ikinä tehnyt, mutta varmasti myös tärkeintä. Tämä matka on aivan saatanan alussa ja ihan hiton pitkä ja kivinen. Mutta olenkin aina pitänyt liikeestä, joten vamos ja eiköhän aleta. Tervetuloa mukaan.
– Vilma K.