En pidä pidän

Löysin kakkostietokoneeni tiedostoista listausta asioista joista pidän ja joista en pidä. Teksti juontaa juurensa muokkaushistorian mukaan kesäkuun 21. päivään, kellonaikaan joka oli ihan lähellä päivää numero 22. Siitä on nyt siis kolmisen kuukautta ja naurahdin hieman lukiessani sitä, sillä tajusin, etten oikeastaan inhoa enää kaikkia niitä asioita. Liitän tekstin tähän, mutta lisään väleihin vähän kommentteja, niin että tekin voitte samaistua mielenmuutoksiini.

Minä inhoan laihaa kahvia. Epäaitoja ihmisiä ja ylhäälle jätettyä vessanpöntön rengasta. Minä inhoan yhdyssanavirheitä ja stadin slangia. Nämä ovat pysyneet, tottakai. Ovia joita pitää nykäistä samalla kun kääntää avainta ja sitä, että vessani valokatkaisija on väärällä puolella. Mutta mitä ihmettä. Se katkaisija on just hyvä, eikä niissä ovissakaan ole mitään vikaa. Inhoan tiskaamista ja tiskejä, ruoantähteitä ja leivänmuruja keittiön työtasolla. Sitä ettei työpaikkani taukohuoneessa ole kenttää.

Inhoan jos pitää istua yöbussissa yksin. Vielä ja yhäkin. Inhoan kyllä myös sitä, jos istun jonkun kanssa, ja se joku kiusaa minua koska meinaan antaa ylen.

Inhoan sitä, kun ihmisellä ei ole mielipiteitä. Ei persoonaa, eikä värejä. Sitä, kun vadelmahillo loppuu jääkaapista. ​Ei sen hillon niin väliä. Inhoan hitaita ihmisiä, varsinkin kun minulla on kiire. Myöhässä olevia busseja ja vaihtoyhteyksiä. Vaatekaappiin pesivää tunkkaista hajua ja unohtuneita vesipulloja. Inhoan hiuksia viemäriritilässä ja sitä kun en saa unta. Huonoihin päiviin heräämistä ja yöpaitoja.

Inhoan arvailua. Spekulaatiota ja johtopäätöksiä.

Rakastan sitä, kun herään keskellä yötä eikä tarvitse vielä nousta moneen tuntiin. Aamukahvia ja hyviä kirjoja. Kunnon väittelyitä. Riitelemistä ja punaviinihumalaa. En. Oikeastaan se vain väsyttää ja ahdistaa. Sitä hetkeä kun pääsee töistä ja vesihörppyä krapulayönä. Rakastan puhtaita lakanoita ja kädestä pitämistä, juustonaksuja ja hillovoileipiä. Minulla on selkeästi ollut joku juttu tuohon hilloon. Mutta ihan oikeasti, tuskin minä sitä silloinkaan olen ihan rakastanut. Tuskin edes lähelle. Kauniita kuvia ja sanoja, aurinkoa viideltä yöllä ja Saimaata samaan aikaan. Aamen.

Rakastan sitä, kun voi itkeä onnesta.Rakastan kappaleita jotka sopivat täydellisesti elämäntilanteeseeni. Fazerin sinistä, sitä miltä tuntuu painaa kylmät jalat lämmintä ihoa vasten ja fantasiakirjasarjoja. Kynsinauhojen repimistä ja mökin sohvalla istumista saunan jälkeen. Ihokarvojen nyppimistä, neilikoita ja pusuja, junassa istumista ja pitkiä keskusteluja. Jotain pysyvääkin, suora rivi oikein vielä kolmenkin kuukauden jälkeen.

Rakastan harvaa, mutta paljon. Niin. Ja hyvin hiljaa. Että kyllähän minä teitä vaikka en koskaan sanokaan.

Jepsulleen sellaista. Mites siellä, ootteko oppineet sietämään jotain mitä olette joskus inhonneet? Tai onko jokin sairaan kiva ja tärkeä muuttunut joskus toisarvoiseksi?

 

-Vilma K.