Epävarmuudesta

Minä olen ihan hirveän epävarma. Elina ja Aleksi, raukat joille aina valitan kaikesta ja jotka rauhoittelevat, varmaan huokailevat siellä partoihinsa, että nytkö se sen vasta ymmärsi. En ole koskaan ajatellut asiaa sen tarkemmin, toitotan aina kaikille että olkaa itsevarmoja, enkä sitten todellisuudessa itse ole. Ulospäin saatan kai vaikuttaakin siltä; olen avoin, puhun paljon, en ole mikään ujo hissukka, kohauttelen olkiani kaupassa ja totean olevani naismagneetti ja että miehiä on jonossa metrikselle asti, laitan lyhyet shortsit koska kai sitä reittä nyt saa vähän näyttää ja leikkaan tukan just niin kuin itse haluan. Kuitenkin sisältä olen levoton. Olisi niin paljon helpompaa, jos voisi lukea ajatuksia. 

En ole koskaan kamalasti uskonut, kun joku on kehunut. En esimerkiksi uskonut että osaan soittaa viulua. Nykyään sanon, että kai sitten vähän osaan kun olisin kerran päässyt sitä opiskelemaan. En myöskään oikeastaan usko, että joku voisi olla kiinnostunut minusta -ellen sitten itse ole vähintään vähän välinpitämätön tyyppiä kohtaan. Ajattelen, että miksi ihmeessä muka olisi. Kun vajaa vuosi sitten erosin, suurin pelkoni taisi olla, ettei kukaan enää halua. Se oli kai ihan turha, mutta kytee siellä vieläkin. Enkä tajua miksi. Miksi pitää olla näin epävarma ja mitä sille voi tehdä?

On samaan aikaan kamalaa ja ihanaa olla herkkä ja hauras. Varsinkin jos on pinnalta vähän kovettunut, niin ettei kukaan huomaa. Vähän niinkuin maailman täydellisin ranskalainen tai unelmien suklaapatukka. Kuorta on tosi vaikea raottaa, voisi kai kirjoittaa varoiksi otsaansa, että varo, särkyvää. 

Ja ei, miulla ei ole elämässä juuri nyt mikään perseellään, älkää siis huoliko!

-Vilma K. 

p.s. tajusin juuri että vertasin itseäni maailman täydellisempään ranskalaiseen ja unelmien suklaapatukkaan. juuri kun olin valittanut itseluottamuksen puutteesta. hehee.