Jälki

 

Sä jätät jäljen.

Minulla on herkkä mieli ja tottelevainen kroppa. Kun mieleni sanoo, että kaikki on huonosti, kehoni kuuntelee ja uskoo. Se on välillä hirveän raskasta. Paniikki ja ahdistus ovat minulle, varsinkin tietyissä elämäntilanteissa, liiankin tuttuja vieraita. Kuolemanpelko ja humiseva pää. Ja vaikka elämäntilanteet muuttuvat, varjo jää vielä hiihtämään paikalleen. Ainakin hetkeksi. 

Kun on huono olla, minä en syö. Haluaisin syödä, uskokaa pois. Nauroin joululomalla, kun muistin joskus näkemäni lausahduksen ”nothing tastes as good as skinny feels”. Todellisuudessa litteä vatsa, sellainen joka ei pullistu eikä vetäydy sisään vaikka pinnistää, tuntuu kaikelta muulta paitsi hyvältä. Ulospäin selkeästi erottuvat luut ovat toki jollain tapaa runollinen näky, mutta mieluummin minä olisin syönyt jouluruokia vielä santsikierroksenkin verran. Mutta ruoka ei mene alas, tai ainakin se tuntuu siltä. Syöminen aiheutti, ja aiheuttaa joskus vieläkin, palan kurkkuun ja tukehtumisenpelon. Vanha tuttu. Ruokapöydässä nolotti ja tutut ihmettelivät, kun ruoan mupeltaminen vei välillä tuhottomasti aikaa. Muiden katseet aiheuttivat paineita, mikä vastaavasti ahdisti vähän lisää, ruokaa jäi tähteelle ja taas hävetti. Vaan varjotkin onneksi liikkuvat, ja kun eilen teimme ystävieni kanssa pitsaa söin omani samassa ajassa kuin muutkin. Pisti vähän hymyilyttämään.

Toinen vanha tuttu, paniikkihäiriö. Tai ahdistuneisuushäiriö. En osaa ihan sanoa, en tunne termistöä enkä ole käynyt tohtorilla. Alkavat kohtaukset kuitenkin tunnistan, välillä paremmin ja välillä huonommin (onhan se vähän häiritsevää kun ei osaa varmalla sanoa panikoiko vai onko joku oikeasti vialla). Sydän hakkaa, kylmä hiki nousee, hengitys alkaa tuntua vaikealta ja päässä humisee. Huono ilma, jäykkä niska, nälkä ja jano, tukkoinen nenä, ihmismassat ja seisoskelu edesauttavat inhottavaa oloa. Kiasmassa oli viimeeksi tunkkainen ja kostea ilma ja vaikka tiedostin sen, niin tuttu paniikki hiipi olemukseen. Kolmannen näyttelyn alussa oli pakko luovuttaa, en uskaltanut jäädä katsomaan mihin olo asettuisi. Menin aulaan syömään jugurttia (viisi ___ euroa) ja selamaan puhelinta. Kotiinlähtö ja kova pakkasilma helpottivat, käsi kädessä oli jo vähän parempi olla.

Mieleni on ollut lapsesta asti dominoiva ja vahva. Vilkas mielikuvitus synnytti jo pienenä tarinoita ja leikkejä, huikeita ideoita ja mielikuvitusystäviä. Positiivisen lisäksi se on aina osannut keksiä myös pelkoja. Ensin pelkäsin lapsena sitä, etten aamulla herääkään (vrt. Prinsessa Ruusunen) ja sitten sitä, että menetän ääneni (Pieni Merenneito). En kuitenkaan koskaan ole ajatellut, että olisin jotenkin ongelmainen tai vaivainen. Minulla vain on herkkä mieli, niin hyvässä kuin pahassakin, ja joskus heikkous ja vahvuus sattuvat kulkemaan kovin lähellä toisiaan. 

Jännitän (–jännitin) hirveästi tämän postaamista. Tämä on kauhean vakava teksti ja vakava asia, mutta en halua, että se luo kuvan jossa ahdistus hallitsee elämää. Isot elämänmuutokset ovat toki vaatineet ehkä vähän enemmän tiedostamista ja käsittelyä, mutta nyt on taas jo paljon parempi. Kuten aiemmin sanoin, istun pehmeässä takissani ja olen hieman hämilläni. Kummaa miten hämillään sitä voikaan olla siitä, että tuntuu hyvältä ja onnelliselta. 

Pusuja ja haleja, antakaa niitä toisten lisäksi myös itsellenne!

-Vilma K.