muistutuksia

Eilen minä riemuitsin. Nautiskelin ja ihmettelin. Olin täynnä outoa energiaa ja rohkeutta, uskoa ja tyyneyttä. Tunsin outoa kutkutusta, joka kuiskutteli minun voittavan tämän. Ihan varmasti voittavan tämän.

Tänään minä käännyin kannoillani enkä uskaltanut mennä kauppaan. Aurinko laski vauhdilla samaa tahtia, kun liukastelin peilikirkasta polkua takaisin kotiin. Sisällä kotona huusin ja itkin. Sopertelin pettymyksessäni, että mitä helvettiä tuo oli. Kukaan ei vastannut, ei minulla ole vastausta. Mikä minua pelotti? Päässäni jyskytti vain varman oloinen tieto siitä, että minä en voi mennä edemmäs. Minä en voi, jotain pahaa tapahtuu, minä en selviä. Minä uskoin. En halunnut taistella vastaan, en uskaltanut. 

Lähdin hetkeä myöhemmin kiertämään kotikadun, koska hevosen selkään pitää nousta heti uudestaan ja muita muinaisia vinkkejä. Ei se aivan täyttä helvettiä ollut, mutta aika kamalaa. Oli pimeää ja keho tuntui irralliselta. Välillä otin juoksuaskelia tunteakseni lihakseni selvemmin. Mistä tämäkin taas tuli. 

Osaan minä arvella. Olen ollut tänään koko päivän kotona, näyttöjen äärellä. Television. Tietokoneen. Puhelimen. Maannut sohvalla. Niska kenossa, sykkyrällä. Kun vertaan tätä eiliseen, on ero selvä. Eilen lähdin liikkeelle ennen kymmentä, olin sosiaalinen, olin ulkona auringon aikaan. Vaikka tiedän, kuinka kotona makaaminen vaikuttaa olooni, miksi en siltikään saa itseäni ilman pakottavaa syytä ylös ja ulos? Tuntuu kuin sabotoisin itseäni vapaaehtoisesti. 

Tiedän, että huominen on pitkä ja rankka. 13 tuntia teatterilla tuntuu epätoivoiselta, mutta en halua ajatella sitä. Haluan vain selviytyä. 

-Vilma K.