Minä, 22, 2.2, vähän taas aikuisempi. Synttäripäivä oli kovin väsynyt. Se sisälsi kaksi vajaan neljän tunnin showta täydelle Kansallisteatterille, monen monta onnittelulaulua ja paljon halauksia. Neljä korttia ja yhden lahjan (saan niitä kyllä lisää, materialistiminä ei ole huolissaan). Vaikka en viettänytkään juhlapäivää sinänsä mitenkään, enkä nähnyt melkein ketään ns. sisäpiiriläheistä, sain olla koko päivän rakkaiden ympärillä. Istuin syleissä, nuokuin kylkeä vasten, pidin sylissä, silitin ja olin silitettävänä. Koin speksilämpöä jonka olemassaolon olin jo melkein unohtanut, ja mikä parasta, sain myös antaa sitä. Kun korvaan laulettiin vielä baarissa, että ”paljon onnea rakas”, niin meinasi itku tulla. AI ETTÄ. (Älkää hämääntykö kuvieni vakavasta ilmeestä, väsymys se vaan paistaa.)
Tänään olen taistellut negatiivisuuden kanssa. Nukuin pommiin ja heräsin kun uusi kämppikseni tuli kotiin vähän yli yhdeksän. Pikainen suihku, vähän meikkiä ja menoksi. 200 metriä kotiovelta tajusin rahapussini jääneen kotiin. Rupesi kyrsimään. Taskunpohjalta löytyi sentään kakkonen, joten juoksin ärrältä kupillisen kahvia ja syöksyin bussipysäkille. MUTTA. Kuski ei ottanutkaan kyytiin, valitti pahvimukistani ja siitä että se saattaa läikkyä. Kuljen takeaway-kahvin kanssa lähes päivittäin ilman ongelmia ja KYLLÄ, kyllä rupesi inhottamaan. Yritin hymyillä ja vedota siihen, että luento alkaa ja että olen kyllä siististi. Ei auttanut, kuski alkoi valittamaan jotain hienohelmatytöistä ja poistuin suosiolla takaisin pysäkille. Hetken vain seisoin lamaantuneena ja saatoin ehkä vuodattaa tahtomattani muutaman inhotuskyyneleen aurinkolasieni alla. Manasin samalla aikuismaisesti _kaikki_suomalaiset_ bussikuskit. Mietin jo hetken palaavani kotiin vollottamaan tapahtunutta epäreiluutta ja yleistä maailmantuskaa. Tuli kuitenkin seuraava bussi ja mukava kuski, jota ei kiinnostanut kädessä oleva sydänmukini. Luennollekin pääsin vain viisi minuuttia aikataulusta myöhässä.
Unohtuneen rahapussin takia jouduin luentojen välissä raahautumaan kotiin, koska ilman rahaa ei saa ruokaa, ja ilman ruokaa ei jaksa. Olin lauantaina jättänyt vahingossa kuulokkeeni teatterille, joten jouduin musiikin sijasta kuuntelemaan matkalla ajatuksiani. Alkoi hymyilyttämään. Muistin mihin oikeasti ekan kerran heräsin tänään: kello oli vähän vaille seitsemän ja puhelin soi. Caprizio toisessa päässä sai viimeinkin Oscarinsa ja Taiteilijapoika piti huolen, että kuulin voitonpuheen livenä. Ja hyvä puhe muuten olikin, ah. Mietin siinä bussissa, ettei päivä oikeastaan ollut sittenkään alkanut huonommin: lemppariääneen on ihan ok herätä. Eikä sitä iloa saa lytätä edes kiireinen aamu ja ylivarovainen bussikuski.
Kerran kun vauhtiin päästiin, niin oli tietysti kaikkea muutakin kivaa. Esimerkiksi se, että myöhässä palautettu kotitentti meni läpi, huraa! Vikalta luennolta suuntasin Kannelmäkeen synttärijuhliini ystävien hemmoteltavaksi. Oli alkumaljaa mansikoilla, vohveleita ja kakkua. Viivi oli tehnyt lahjaksi MOPSIPAIDAN ja Elina askarrellut överihienoista sukista kukkakimpun. Olin tässä vaiheessa jo niin otettu että sydän vähän pakahtui. Mutta. EI SIINÄKÄÄN VIELÄ KAIKKI. Superbestikseni Elina oli ottanut yhteyden Taiteilijapoikaan, jolta saimme juhliin videotervehdyksen. Ihan hiton hyvän videotervehdyksen. Nauroin ja hymyilin ja olin pelkkää hattaraa. (Okei olen vieläkin, koska katsoin sen ikävissäni vielä uudestaan. Saatan neljän päivän päästä ehkä mahdollisesti pussailla tyypin naaman ihan puhki.) Niin. Olen ”valinnut” nämä ihmiseni aika hyvin.
Ja haa! Karkauspäivä alkaa olla ohi. Kosaisinkin tuossa viime yönä, mutta en tainnut saada juuta enkä jaata: hamekangasta tässä vähän odottelen.
Tsemppiä hei viikkoon, minulla on ainakin sille kova tarve. Kaipuuni karjalaan on kova, enkä malttaisi odottaa perjantaita. Jaksetaan jaksetaan. Pysykää positiivisina siskot ja veljet, tytöt ja pojat, ja siihen ne määritelmät taisivatkin loppua. Eiku.
-Vilma K.
(anteeksi CAPSLOCKISTA ja voimasanoista ja puuttuvista pilkuista ja selostuksesta. tänään minua ei kinosta ajatella, pusui)
